Vihisveljekset – arkalaisista kotikissoiksi
Osa 1
Syyskuun lopulla Rekku Rescuelle saapui arka pentukaksikko. Nämä veljekset olivat viettäneet elämänsä ensimmäiset kuukaudet erään talon pihapiirissä, vailla kunnon ihmiskontakteja. Sijaiskotiin tullessaan pikkuiset olivat aluksi täyttä jännitystä, pelkoa ja sähinää. Ihminen oli heille vihoviimeinen asia, joten poikia alettiin hellyydellä kutsua “vihapulliksi” eli ”vihiksiksi”. Kerromme blogisarjassa vihisveljesten, Lucin ja Beanien, tarinan.
Viime kesän ja syksyn ajan hoidimme Vantaalla erästä kissapopulaatiopaikkaa yhteistyössä Vainu ry:n kanssa. Tarina oli hyvin tavallinen, yksinasuva henkilö, joka rakastaa kissoja oli tarjonnut notkuvat ruokabuffetit ja avoimet ovet taloonsa, autotalliinsa ja pihasaunaansa. Niinpä kissanpentuja alkoi putkahdella kiihtyvällä tahdilla, osa sisälle taloon, mutta osa johonkin ulos tai piharakennuksiin. Luci ja Beanie olivat arvatenkin tätä viimeksi mainittua sakkia. Asukas kyllä tiesi niiden hiippailevan pihamaallaan ja kuulemma joskus myöhään yöllä ne saattoivat käydä sisällä syömässä.
Kun kesyt ja sisällä olevat kissat oli saatu paikasta talteen, jäi jäljelle tämä arka kaksikko, jonka tiedettiin vieläkin seikkailevan pihalla. Niinpä erään syksyisen yön hämärässä viritimme loukkuja tontille ja jäimme kytikselle. Kauan ei tarvinnut odottaa, kun yksi loukuista hälytti. Hämmästyksemme oli melkoinen, kun yhden sijaan samasta loukusta pilkistikin kaksi kissanpennun naamaa. Näin Luci ja Beanie saapuivat Rekku Rescuen hoiviin.
Pennut arvioitiin noin neljän kuukauden ikäisiksi ja, koska he olivat tähän asti olleet oletettavasti ilman ihmiskontaktia, tiedettiin, että heidän kesytyksensä tulee olemaan vaikeaa ja aikaa vievää. Heti ensimmäisenä yönä väliaikaisessa hoitopaikassa kaikki tarjottu ruoka oli kuitenkin kelvannut ja hiekkalaatikkoon oli ilmestynyt tuotoksia – tätä pidin hyvänä merkkinä, sillä oikein arat eivät välttämättä uskalla edes syödä parina ensimmäisenä päivänä. Ihmisen tullessa huoneeseen pennut kyllä jähmettyivät paikoilleen eikä ruoka kelvannut ihmisen läsnä ollessa. Myös ihmisen käsi oli kaksikosta pelottava ja totuttaminen silitykseen aloitettiin kepin päässä olevan hanskan kanssa. Parin päivän sisällä pennuissa kuitenkin alkoi näkyä myönteistä kehitystä ja he uskalsivat varovasti kiinnostua herkuista ihmisen läsnä ollessa.
Elina Keränen
Luci ja Beanie siirrettiin väliaikaismajoituksestaan yhteiseen sijaiskotiin. Sijaiskodin hoitaja kertoo:
Luci ja Beanie tulivat meille syksyllä ja tiedossa oli heti alusta alkaen, että pikkuiset tarvitsivat paljon totuttelua ihmisiin. Kisuille oli järjestetty oma huone, missä heillä oli hyvin tilaa viettää aikaa. Meillä on neljä omaa kissaa ja pennuilla ei ollut vielä rokotuksia, joten jouduimme pitämään heidät aluksi erillään omista kissoistamme.
Melkein kaikki aika, mitä vietettiin kotona, istuttiin lattialla pentujen huoneessa. Saimme hyvin vinkkejä Rekku Rescuelta, miten yrittää totuttaa pentuja meihin. Alussa tosiaan aika meni vaan istuessa ja pikkuhiljaa alettiin ottamaan läheisyyttä. Silitimme pentuja aluksi vain kepin päässä olevalla hanskalla, ja aluksi se pelotti heitä todella paljon, mutta aika nopeasti pennut ymmärsivät, että tämähän on ihan okei. Beanie oli selvästi arempi kuin Luci, jota pääsimme aika nopeasti silittämään ihan kädellä ja kehräyskin alkoi. Hetken sai silittää rauhassa, kunnes Luci näytti, että nyt riittää tältä erää.
Meidän omat kissat ja pennut olivat kokoajan todella kiinnostuneita toisistaan, ja muutamien viikkojen jälkeen testasimme, miten tapaaminen yksi kerrallaan sujuisi. Luci ja meidän nuorin Vili olivat heti toisissaan kiinni ja jatkossa Luci seurasi Viliä joka paikkaan, käveli vieressä ja kiehnäsi. Pikkuhiljaa Luci alkoi myös matkia Viliä kaikessa ja jopa maukui samalla tavalla. Kun kissat päästettiin kaikki samaan tilaan, otettiin tutustumisessa meihin ihmisiin hieman takapakkia. Luci ja Beanie viihtyivät paremmin kissojen seurassa, eikä meidän seura enää kummemmin kiinnostanut. Tätä vaihetta jatkui aika pitkään, ja vaikka jatkuvasti yritimme, veljekset eivät missään vaiheessa olleet täysin rentoina meidän läsnä ollessa. Luci hieman enemmän, mutta Beanie ei ollenkaan.
Maarit Ridal
Kun Luci ja Beanie olivat olleet yhteisessä sijaiskodissa nelisen kuukautta, alkoi vaikuttaa siltä, että heidän sosiaalistamisensa ei edennyt toivotulla tavalla. Niinpä yhteistuumin sijaiskodin, kissojen varaajan ja Rekkujen kissatiimin kanssa päätettiin erottaa pennut toisistaan uusiin sijaiskoteihin. Beanie oli tottunut ottamaan liiaksi turvaa muista kissoista ja vetäytyi täysin kaikesta kontaktista ihmisten kanssa, joten hänelle valikoitui uudeksi sijaiskodiksi rauhallinen, kissaton aikuiskoti. Toiveena on, että Beanie näin oppii hakemaan turvaa ja täyttämään sosiaalisuuden tarvettaan ihmisen kanssa. Lucilla taas oli alkanut sijaiskodissa häiriökäyttäytyminen, jossa se muun muassa läpsi ihmistä tassullaan. Luultavasti ison kissaporukan keskellä Lucin epävarmuus ja ihmisen vierastaminen eivät päässeet vähenemään.
Seuraavassa osassa kerromme, mitä Lucille ja Beanielle kuuluu uusissa sijaiskodeissa.