Blogi

Osa 2

Vihisveljesten tarinan ensimmäinen osa päättyi, kun Luci ja Beanie päätettiin erottaa toisistaan ja sijoittaa uusiin sijaiskoteihin. Tässä jaksossa kerromme, kuinka pojat ovat kehittyneet kolmessa kuukaudessa.

Luci

Hain Lucin helmikuun ensimmäisellä viikolla eläinlääkäristä, missä hän oli ollut kastroitavana. Kantokopasta kurkisti pikkuinen, äkäisen näköinen kisuliini, joka otsa rypyssä makasi tiukalla pienellä sykkyrällä. Kunnon ”vihapulla” siis!

Ensimmäisen viikon Luci vietti jähmettyneenä jommassakummassa turvapaikassaan, nojatuolin takana seinän vieressä tai sängyn alla. Tarjottu ruoka ja namit saivat vihaisia mulkaisuja ja viereen ujutettu lelu läppäisyn pienestä tassusta. Luci kuitenkin salli minun istua suht lähellä, kunhan en vain erehtynyt vilkaisemaan sinne päinkään tai liikahtamaan, muuten tuli kunnon sähinät.

Pikkuhiljaa Luci alkoi tottua uuteen ympäristöönsä sekä syömään ja liikkumaan öisin. Pörröisellä lelukepillä annettu silitys kelpasi myös, kunhan ihminen piti silmänsä kiinni tai siristeli ja kurotteli kepin kanssa tarpeeksi kaukaa. Sitten eräänä iltana, kun kotiin tullessani menin moikkaamaan Lucia hänen huoneeseensa, istui pikkuinen kiipeilytelineessä eikä lähtenytkään tavalliseen tapaan pakoon. Hyvin hiljaa hiipien, katse lattiassa, lähestyin Lucia ja nappasin silityskepin mukaan. Kepillä annettu silitys kelpasikin mainiosti, vaikka olin aivan vieressä ja kovaääninen kehräys alkoi. Vähän ajan kuluttua päätin vaihtaa lelukepin kädellä silittelyyn ja Luci salli sen! Kehräyksen lisäksi pikkuinen alkoi tarmokkaasti leipoa kylkeäni vasten.

Siitä alkoi Lucin tie sylikissaksi. Kun arka ja vihainen kuori oli murtunut, paljastui alta suuresti hellyyttä kaipaava kiltti poika. Otimme rutiiniksi aamu- ja iltasylit, eli kun menin Lucin huoneeseen viemään aamu- tai iltaruoan, istuin vakipaikkaan ja Luci tuli itse syliini kehräämään, puskemaan ja vastaanottamaan silityksiä. Poika olisi viihtynyt sylissä tuntitolkulla, kellien kyljeltä toiselle, välillä leipoen, välillä torkkuen.

Viikkojen kuluessa aloin tutustuttaa Lucia omiin kissoihini, jotta se pääsisi seikkailemaan myös muualle asuntoon ja saisi näin enemmän virikkeitä. Luci osoittautui hyvin kissasosiaaliseksi ja reippaaksi pojaksi. Aina kun hoitohuoneen ovi avattiin, tepasteli Luci sieltä ulos iloisena häntä pystyssä, pieniä piipitysääniä pitäen, ylimääräisiä varpaita omaavat tassut töpsöttäen. Leikkiminen ja asunnossa spurttailu olivat Lucista aivan parasta, niitä Luci jaksoi harrastaa tuntitolkulla, uskomattomalla energialla ja vauhdilla. Lisäksi paljastui Lucin omintakeinen tapa hyödyntää hiekkalaatikoita: pieni höppänä kävi niissä kellimässä selällään, kuin kylpien, sekä juoksi ja hyppi kaikki laatikot läpi leikin lomassa. Kun Luci keräsi lisää rohkeutta, alkoi hän myös valvoa ihmisen keittiöpuuhia keittiön tasolla istuen sekä uskaltautui lasitetulle parvekkeelle ulkomaailmaa tutkailemaan.

Lucin kiltistä perusluonteesta huolimatta olivat pojan elämän ensimmäiset kuukaudet jättäneet jälkensä ja aika ajoin vanhat vihiksen elkeet tulivat esiin. Luci reagoi vieläkin herkästi läpsimisellä asioihin, joista ei pitänyt ja sai satunnaisesti puuskia, jolloin yritti vimmatusti muutaman minuutin ajan purra ihmisen kättä. Tilanteen lauettua Luci ei vaikuttanut yhtään vihaiselta ja saattoi käydä vaikka syliin kehräämään. Kyseessä siis selvästi olivat menneisyyden haamut, jotka vielä kummittelivat. Vaikka ei-toivottu käytös sijaiskotiaikana vähentyi huomattavasti, oli selvää, että Lucin oman kodin tulisi olla kissakokenut ja lapseton.

Lucin kodin etsintä kesti lähes kaksi kuukautta, osittain varmasti koronan aiheuttaman poikkeustilan vuoksi. Lopulta kuitenkin Lucista tuli juuri se oikean oloinen hakemus: kissakokenut koti, missä Lucille olisi kaksi kissakaveria: toinen nuori superenerginen poikakissa sekä aikuinen kiltti ja sosiaalinen tyttökissa. Ja vihdoin koitti se päivä, kun Luci pääsi muuttamaan uuteen kotiinsa! Lucin yli puoli vuotta kestänyt matka sähisevästä vihapullasta kiltiksi, sydämelliseksi ja reippaaksi pojaksi sai Rekku Rescuen osalta päätöksensä vappuaattona, kuten höpsölle hulivilipojalle sopikin.

Emmi Räikkönen (Lucin teksti ja kuvat)

Beanie

Beanie vaikutti rauhalliselta, mutta pelokkaalta saapuessaan luokseni uuteen sijaiskotiin noin kolme kuukautta sitten. Illansuu meni kylpyhuoneen nurkassa käpertyneenä ilman suurempaa pihausta tai liikettä. Pienestä pään silityksestäkään hän ei ollut moksiskaan. Hyvin pian kuitenkin selvisi, että eläinlääkärillä annettu nukutusaine vaikutti vielä ja ensivaikutelma antoi Beaniesta eri kuvan, mitä tulevat viikot toisivat tullessaan.

Kahteen viikkoon en käytännössä nähnyt tai kuullut koko kissasta mitään, ruokaakin meni vain harvakseltaan ja se hävisi kupista sinä aikana, kun itse olin nukkumassa. Oltuani pois kotoa, olivat palatessani merkit kissan olemassaolosta kyllä selvät; matot olivat harva se kerta rutussa ja lattialistojen asentoakin oli käyty vähän säätämässä. Jäi vain arvailujen varaan, mitä kaikkea poissa ollessani oli tapahtunut.

Ensimmäinen iso haaste oli Beanien eläinlääkäriin saaminen. Tiesin heti, että en itse häntä tule kuljetuskoppaan saamaan. En ainakaan ilman suojahaarniskaa tai haavia. Rekku Rescuelta onneksi sain apua, ja haastavia kissoja tottuneesti käsittelevän henkilön avustuksella Beanie saatiin laatikkoon ja rokotettavaksi. Eläinlääkärillä tehosterokotteen sivusta seuraaminen oli myös varsinainen kokemus. Toimenpiteen suorittanut eläinlääkäri vaikutti olevan hieman järkyttynyt, tai ainakin kovin vaikuttunut kissan akrobaattisista taidoista. Toisen eläinlääkärin avustuksella koettelemuksesta selvittiin onneksi lopulta kunnialla. Sen verran rankka reissu oli Beanielle, että pari seuraavaa päivää meni taas tiiviisti sängyn alta elämää seuratessa.

Iso muutos Beaninen käytöksessä tuli, kun hän kahden kuukauden jälkeen löysi oman äänensä. Ruokaa ja makupaloja pyydetään nyt maukumalla, eikä ainoa ääni jokaiseen jännään tilanteeseen ole enää sähinä. Leikkiminenkin sujuu narujen ja lelukeppien kanssa oikein mainiosti. Turvaväli on tällä hetkellä noin metri, sitä lähemmäs on vielä turha haikailla lelujenkaan kanssa.

Kaikesta tästä huolimatta kehitys Beanien käytöksessä ihmistä kohtaan on ollut huomattava. Hän hakeutuu usein sohvalla ollessani jalkopäähän makoilemaan, eikä selvästikään kaihda läheisyyttä, kunhan se tapahtuu hänen ehdoillaan. Silti edelleen kaikkea varjostaa jatkuva epävarmuus; voiko minuun kuitenkaan luottaa. Sohvalta ylös noustessani sängyn alle vilahtaa vielä niin varovainen kissa.

Tuomas Pietarinen (Beanien teksti ja kuvat)

Miten Beanien tarina jatkuu? Seuraako hän veljensä jalanjäljissä sylissä viihtyväksi kotikissaksi? Se selviää vihisveljesten blogisarjan viimeisessä osassa.

Lue täältä tarinan ensimmäinen osa.