Blogi

Kodittoman eläimen sijaiskotina toimiminen on palkitsevaa, mutta välillä myös raskasta. Vaikeimpia hetkiä kotihoitajalle ovat tilanteet, joissa rakasta hoidokkia ei enää pystytä auttamaan, vaan hänet on päästettävä lepoon.

Hain myöhään illalla 2.8.2022 toisesta sijaiskodista kaksi pientä oranssinväristä kissaa. Se oli kesälomani viimeinen päivä. Toisen elämän matka päättyi vain reilun neljän kuukauden kuluttua.

Lomani loppupuolella sain viestin Rekku Rescuen kissojen yhteyshenkilöltä, joka tiedusteli, voisinko ottaa hoitooni uusia kissoja. “No totta kai”, oli vastaukseni.

Edellinen hoitolainen olikin onnistuneesti adoptoitu rakastavaan kotiin heinäkuun loppupuolella. Sain toisen sijaiskodin yhteystiedot, josta pienokaiset voisin hakea meille hoitoon ja ”kotikissakouluun”.

Ovella minua tuli vastaan toinen eläimiä rakastava nainen, vaistosin sen heti hänestä. Vaihdoimme muutaman sanasen kissojen taustasta. Heinäkuun lopussa Rekku Rescue oli aloittanut uuden kissapopulaation selvittämisen yhteistyössä paikkakunnan valvontaeläinlääkärin kanssa. Huonoista olosuhteista oli saatu turvaan seitsemän aikuista ja kymmenen eri-ikäistä pentua. Kaikki pennut kärsivät ripulista ja kahta pienintä oli pitänyt ruokkia ruiskulla. 

Kävelimme yhdessä toisen kotihoitajan kanssa yläkertaan, minä kahden kuljetuslaatikon kanssa. Kylpyhuoneessa, saunan puolella lauteen alta minua katselikin pelokas pieni kissa. Teimme ensin “sotasuunnitelman”, jolla varmistaisimme nopean ja rauhallisen kopittamisen, sillä se on aina aralle eläimelle stressaavaa.

Onnistuimme siinä loistavasti ja taputimme toisiamme selkään. Pohdimme, olivatko kissat tyttöjä vai poikia ja tulimme siihen tulokseen, että yksi kumpaakin. Sukupuolta ei oltu päästy vahvistamaan, sillä he olivat kovin arkoja, eikä koskettelu tullut vielä kysymykseenkään.

Vielä hetken keskustelimme ihmisten julmuudesta eläimiä kohtaan ja saatoin siinä muutaman kirosanankin ääneen päästää, kun kuulin, miten kissoja oli “hoidettu” ja kohdeltu. Kiinnitin kuljetusboksit turvavöihin ja peitin ne pyyhkeillä. Sain ison kassin kissanruokaa mukaani.

Kotona vein kissat heti valmistelemaani kissahuoneeseen, jossa heidän tulisi olla ainakin kaksi viikkoa eristyksessä. Meillä on omia kissoja, joiden vuoksi täytyy olla varovainen. Koskaan kun et voi tietää, mitä tarttuvia tauteja kissoilla voi olla. Molemmat jäivät avattuihin laatikoihin ja minä asettelin ruoat ja vedet kuppeihin ja suljin oven.

Noin tunnin päästä menin varovaisesti kurkkaamaan heitä, molemmat olivat liikkuneet ja siirtyneet sohvan ja päällyskankaan väliin piiloon. Huomasin, ettei ruokaan oltu vielä koskettu. Se on hyvin tyypillistä aroille kissoille. Istuin mahdollisimman kaukana heistä ja juttelin hetken päivän tapahtumista, se sai riittää alkuun.

Aamulla avasin jälleen oven varovasti. Ruoat oli syöty ja hiekka-astiaa selvästi käytetty sillä osa huoneesta näytti hiekkarannalta.

Ottaessani askeleen sisälle, alkoi semmoinen juoksuralli, että pelkäsin kissojen satuttavan itsensä. Paras kuvaus tilanteesta oli “kaksi vesikauhuista oravaa pakenee henkiensä edestä”. Siivosin hiekka-astian, lisäsin ruokaa ja poistuin.

Myöhemmin päivällä menin taas varovaisesti huoneeseen ja istuuduin lattialle. Kurkkasin hiekka-astiaan ja huomasin ripulin jatkuneen. Kumpikin killitti pyöreillä silmillään minua, toinen läähättäen pelosta. Kissat oli arvioitu kuuden kuukauden ikäisiksi loukutushetkellä. Peteksi nimetty kyyhötti pienessä pesässä ja vielä nimeämätön pienempikokoinen kissa nurkassa. Juttelin heille ja kerroin, ettei enää ole mitään hätää, minun luonani ei tarvitse pelätä.

Aikaa kului ja toinen pentu sain nimekseen Penny. Kissat rohkaistuivat omaan tahtiinsa, kumpikin erilaisella lähestymistavallaan. Heidän käydessään eläinlääkärin tarkastuksessa ja toimenpiteissä sain kuulla, että molemmat ovatkin tyttöjä! Petestä tuli näin ollen Peteriina.

Loppusyksystä pennut olivat valmiita aloittamaan oman kodin etsinnän. Peteriina sai kodin marraskuussa ja toki me häntä jäimme ikävöimään. Näihin jokaiseen kiintyy, joka kerta.

Pieni Penny reagoi Peteriinan lähtöön pissaamalla huoneensa sohvalle ja vapaana ollessaan muissa tiloissa toisinaan myös muille huonekaluille. Uskoin hänen ikävöivän kaveriaan. Pennyn uloste oli myös aika-ajoin löysähköä, mitä hoidettiin allergiaruoalla sekä probiooteilla. Tämä oli aiemmin toiminut hyvin toisella löysävatsaisella hoidokillamme.

Pennyn kodinhakuilmoitukseen päivitimme, että tyttö kaipaa kotia, jossa olisi kissakaveri odottamassa. Olihan hän kovin kiintynyt meidän omaan 17-vuotiaaseen seniorikissaan. Aina päästessä yleisiin tiloihin kotonamme, Penny odotti häntä täristen pappakissan tapaamista. Ja voi sitä pussailujen määrää. Seniori pyöri välillä ympyrää, sillä Penny hieroi niin kovin. Silmät kirkkaana hän ihmetteli, kun kissamme vetäytyi katonrajaan omaan tilaansa lepäämään.

Oli lauantai ilta ja saavuin kotiin myöhään. Kävin pikkuneidin luona silittelemässä ja kertomassa miten hyvää ruokaa olin pikkujouluissa saanut. Leikittiin myös hänen rakastamansa laservalon kanssa. Hän kehräsi ja hieroi minua iloisesti.

Päästimme tuttuun tapaan Pennyn aamulla omasta huoneestaan ja tarjoilimme aamupalan, se ei hänelle maistunut. Hän käveli hissukseen olohuoneen sohvalle. Päivän mittaan ymmärsin, ettei hän reagonut kosketuksemme normaalilla tavalla. Hän ei puskenut vastaan, ei kehrännyt eikä edes juossut seniorin perään. Olin kissan yhteyshenkilöön yhteydessä ja kerroin huoleni. Tulimme siihen tulokseen, että tytön oli päästävä eläinlääkärin pakeille päivystykseen. Lähdimme heti matkaan.

Kun olimme malttamattomana odottaneet puolituntia, tuli lääkäri kertomaan, että Pennyllä oli korkea kuume, 40,2 asetta ja hänen tulehdusarvonsa olivat myös korkealla. He tekivät jatkotutkimuksia ja aloittivat oireidenmukaisen hoidon.

Pääsimme muutaman tunnin kuluttua kotiin antibioottien sekä kipulääkkeiden kera. Koska Pennylle oli annettu ruokahalua lisäävää lääkettä, hän söi heti. He olivat myös huomanneet kissan korvassa hiivan sekä kokkibakterin, joten saimme siihenkin puhdistusaineen. Podin huonoa omatuntoa, etten ollut tätä itse huomannut. Eipä sitä silmin nähnytkään, eikä tyttö koskaan korviaan rapsutellut.

Nukuin sen yön Pennyn kanssa ja kiitos työpaikkani saan tehdä etätöitä, joten kotiin jäin. Toisaalta mikään ei minua olisi hänen viereltään saanut, olisi työ ollut minkälainen tahansa.

Aamulla ja päivälläkin Penny vielä söi ja nukkui paljon. Koska eläinlääkärin yksi epäilys vaivaan oli mahdollisesti virus, pidimme hänet eristyksessä talon muista kissoista. Ja sekös Pennyä suretti ja hän naukui paljon päivän aikana. Illalla syöminen loppui.

Seuraavana aamuna seurasin Pennyä kuin haukka ja tunnin välein yritin saada tytön syömään ja juomaan. Osittain ajattelin kieltäytymisen johtuvan antibioottien “pakkosyöttämisestä”, mitä oli todella kurjaa tehdä yhdessä mieheni kanssa. Osittain kuumeesta, sillä eihän sitä itselleenkään ruoka maistu sairaana. Tarjoilin hänelle kaikkea ja vaikka mitä. Lämmitettynä, soseena, sormen päästä, lautaselta, lattialta. Tahnaa, kiinteää ja jopa kiellettyä maitoa. Ei mikään maistunut. Hän nukkui lähellä minua, ison näytön takana seinää vasten pienen pyyhkeen päällä. Uskon, että lämpöpatterin sekä tietokoneen näytön lämpö helpotti häntä. Halu silittää ja koskettaa häntä jatkuvasti oli valtava. Halusin varmistaa, että hän on kunnossa tai antaa ymmärtää, että välitän. Toisaalta sairastavan pitäisi antaa olla rauhassa.

Kesken asiakaspuhelun nostin Pennyn häntää ja se putosi pöydälle velttona – se riitti minulle. Olin yhteydessä yhteyshenkilööni ja totesin, että nyt ei ole asiat hyvin. Soitin miehelleni töihin, sillä tiesin, etten pääse omalla autollani öisen lumisateen vuoksi liikkeelle. Soitin käyttämäämme eläinlääkäriin, sieltä olisi saanut ajan kolmen tunnin päähän, se ei tuntunut oikealta, vaan soitin seuraavaan.

Tällä kertaa päivystyksessä oli ruuhkaa ja odottelimmekin hieman pidemmän ajan kuin sunnuntaina. Lääkäri tuli kertomaan, että otetaan verikokeet sekä mitataan Pennyn paino. Nostin hänet vaa´lle ja paino oli pudonnut noin puoli kiloa 1,5 vuorokaudessa. Kuume oli noussut jo hengenvaaralliselle tasolle, 40,7:ään. Nesteytys aloitettiin heti. Olimme Pennyn kanssa joka hetki ja seurasimme hoitotoimenpiteitä luvan kanssa. Henkilökunta toimi ammattitaitoisesti ja lempeästi. Saimme tiedon veriarvoista, jotka olivat järkyttävät. Tässä kohtaa hoitovaihtoehtona oli rankka verensiirto, jonka ennuste oli heikko. Lääkäri halusi vielä tarkistaa kokeiden tuloksien oikeellisuuden hurjien lukujen vuoksi. Ikävä kyllä, tulokset eivät muuttuneet paljoa parempaan. Valkosoluja ei ollut enää juuri lainkaan ja punasolut hyvin matalalla, mutta verensiirtoa ei olisi kuitenkaan tarvinnut. Kaiken tämän keskellä olimme Rekkujen yhteyshenkilön kanssa koko ajan yhteydessä. 

Keskustelimme vaihtoehdoista, joista toinen oli huono ja toinen vielä huonompi. Pennyllä olisi ollut äärimmäisen pieni mahdollisuus selvitä, mikäli hänelle olisi löytynyt jostain toisesta eläinsairaalasta eristyshuone ja hoitoja olisi jatkettu. Ennuste paranemiseen oli kuitenkin kovin huono tytön romahtaneen kunnon vuoksi. Penny oli myös äärimmäisen arka sekä toisen kissan seuraa kaipaava yksilö. Tämä vaihtoehto olisi ollut hänelle kamala.

Se ensimmäinen vaihtoehto, eutanasia sai minut purskahtamaan itkuun. Yhdessä lääkärin, yhteyshenkilön ja mieheni kanssa kaikki ymmärsimme, että päätös tulee tehdä Pennyn näkökulmasta. Ei sen perusteella, mitä me ihmiset haluamme tai kaipaamme. Olen saman päätöksen tehnyt elämässäni omien kissojeni kanssa jo kaksi kertaa ja tämä tuntui yhtä pahalta.

Eutanasiapäätöksen vahvistuttua lääkäri selitti rauhallisesti, miten asia etenivät. Siirryimme Pennyn molemmille puolille, asetimme käden hänen päänsä alle, jotta hän haistaisi meidät. Juttelimme kyynelten läpi ja kerroimme, miten kovin rakkaaksi hän on meille tullut 4,5 kuukauden aikana. Kun lääkäri viimeisen kerran kävi huoneessa ja totesi pienen oranssin kissan sydämenlyöntien loppuneen, kaikki hiljeni. Minun pääni hiljeni tiistai-iltana 13.12. kello 17.50.

Meille kerrottiin, että saisimme olla Pennyn kanssa niin kauan kuin haluamme. Kysyin “tarjoillaanko meille huomenna aamukahvi”? Lääkäri naurahti ja kiitti meitä tekemästämme työstä, sijaiskotitoiminnasta.

Kahden päivän kuluttua pystyin vasta lukemaan papereita, jotka saimme eläinlääkäristä mukaamme tyhjän kuljetusboxin lisäksi. Potilaskertomuksen lopussa luki:

“Lämmin osanotto.

“Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä.”

Hyvää yötä Penny, nuku hyvin.

Anne Kassimäki

Kirjoittaja toimii perheensä kanssa Rekku Rescuen kissojen sijaiskotina ja suruajan jälkeen jatkaa toimintaa muiden Pennyn ja Peteriinan kaltaisten auttamiseksi.

Pennyn epäilty diagnoosi oli FIP, jota ei pystytä täysin luotettavasti testaamaan elävältä eläimeltä. Lue täältä lisää FIPistä ja muista kissojen vakavista tartuntataudeista.