Blogi

1.3.2023

Macen matka kohti parempaa elämää

Viime elokuun puoliväli oli helteinen ja yöt paikoitellen trooppisia. Vasta vajaata viikkoa aiemmin matkansa kohti parempaa elämää aloittanut Mace-kissa pääsi varotoimista huolimatta karkaamaan Rekku Rescuen sijaiskodista.

Rekku Rescuen aktiivit olivat saaneet kissan loukutettua Pirkanmaalla sijaitsevasta noin 150 kissan populaatiosta, josta Mace mukaan lukien oli pelastettu jo reilusti yli 100 kissaa. Mace, leikkaamaton kollikissa, oli tuotu Espooseen Rekkujen sijaiskotiin totuttelemaan elämään ihmisen kanssa. Sitten 19.8. yönä sijaiskodissa havahduttiin kovaan räsähdykseen. Kauhukseen sijaiskodin väki huomasi, että Mace oli onnistunut repimään yhden ikkunan ja sen hyttysverkon auki ja kadonnut lämpimään kesäyöhön. Onneksi loukkaantumisvaaraa ei juuri ollut, sillä Mace oli karannut ensimmäisestä kerroksesta ja pudotus maahan oli siten lyhyt.

Rekkujen aktiivi oli yhteydessä Vainu eläinetsijäkoiriin ja kysyi Macelle loukutusapua. Sekä Rekuissa että Vainussa osattiin arvata, että nyt ei olisi luvassa hohdokasta pikavoittoa karkurin kiinnisaantiin, vaan todennäköisesti pitkä ja kivikkoinen tie. Mace oli juuri alle viikko sitten viimeksi loukutettu ja mitä tuoreempi loukutuskokemus, sitä paremmin kissa pääsääntöisesti osaa loukkua kartella. Lisäksi Macella olisi varmasti erinomaiset saalistustaidot, joten kesäsäässä sillä ei olisi oletettavasti ongelmaa hankkia ruokaansa itse eli loukun herkuista olisi haastava saada riittävän houkuttelevia. Toisaalta loukku kuitenkin myös oli ainoa realistinen vaihtoehto saada Macen kaltainen ihmisiin tottumaton kissa kiinni.

Koordinaattorimme lähti paikalle loukun kanssa ja yhdessä sijaiskodin kanssa se viritettiin rauhalliseen ja suojaisaan paikkaan. Yksi näköhavaintokin Macesta oli jo pihapiiristä saatu. Sijaiskoti aloitti myös lähialueen laputtamisen ja someilmoittelun havaintojen saamiseksi. Elokuu kului ja siirryttiin alkusyksyyn. Välillä Macesta saatiin havaintoja, mutta loukulla oli hiljaista. Joku toinen kissa jäi loukkuun, mutta Macea ei loukussa näkynyt eikä kuulunut. Sitten loppuivat kaikki havainnotkin ja jäimme odottamaan. Talven iskettyä täydellä voimalla loppuvuodesta alkoi jo mietityttää, ovatkohan Macen selviytymistaidot kuitenkaan enää riittävät tai ovatko kenties kaupungin vaarat koituneet Macen kohtaloksi.

Helmikuun 9. päivä Vainun päivystyspuhelin soi. Tällä kertaa soittajan oma lemmikki ei ollutkaan karkuteillä, vaan hänellä oli loukutusongelma. Hänen pihaansa oli noin kuukausi sitten ilmestynyt vieras kissa, joka oli kovin arka ja jota kukaan ei naapurustossa tuntenut. Eläinrakkaana ihmisenä hän oli käynyt Helsingin Eläinsuojeluyhdistykseltä lainaamassa loukun tarkoituksenaan toimittaa kissa talven armoilta Viikin löytöeläintalolle. Loukutus ei ollutkaan ihan niin vain sujunut, mutta lopulta kissa oli mennyt loukkuun. Ilo oli kuitenkin ollut hyvin lyhytaikainen, sillä loukulle päästyään hän oli huomannut, että kissa oli voimalla saanut runnottua vaneriloukun pleksin paikaltaan ja kadonnut sen sileän tien. Loukun vaihto ja uudet loukutusyritykset eivät olleet tuottaneet tulosta eikä kissa mennyt enää lähellekään loukkua. Tässä vaiheessa Hesyltä oli vinkattu, että hän voisi olla Vainuun yhteydessä saadakseen lisävinkkejä uudelleenloukutukseen.

Kissaloukutuksiin perehtynyt Vainun koordinaattori oli yhteydessä loukutusneuvoja kaipaavaan ja siinä puhelun lomassa toivo alkoi hiipiä koordinaattorin mieleen. Tuntomerkit, kissan käytös, sijainti – voisiko se olla Mace! Oli tai ei, joka tapauksessa kissa piti saada talven keskeltä kiinni ja vähintäänkin sillä oli takanaan nyt yksi aiempi loukkukarkaaminen. Jos se olisi Mace, sillä olisi viimeiseltä puolelta vuodelta takanaan jo kaksi loukutusta. Paikka oli ihanteellinen karkurille tai hylätylle kissalle: iso suojaisa tontti, jonka kasvihuoneen kissa oli ottanut suojapaikakseen. Macen karkaamispaikalle oli linnuntietä matkaa noin kaksi kilometriä. Vainulla on etenkin pääkaupunkiseudulla ja sen läheisyydessä lainattavissa laaja loukkuvalikoima.

Aloitimme loukkuun totutuksen 11.2. astinlaudattomalla loukulla, sillä usein aiemmin loukutetut kissat epäröivät nimenomaan astinlaudalle astumista. Ne muistavat, että astinlaudan kaltevalle kulmalle astumisesta ei seuraa mitään hyvää. Astinlaudattomassa loukussa on liikkeentunnistin eli sen avulla on mahdollista loukuttaa eläin ilman että sen tarvitsee astua astinlaudalle. Liikkeentunnistimen haaste kuitenkin on, että se reagoi ihan mihin tahansa liikkeeseen ja loukku laukeaa, vaikka hiiren vierailusta, joten ensisijainen keino on kuitenkin asteittainen totutus ja lopulta perinteinen astinlaudallisen loukun käyttö. Loukun toiminta perustuu siihen, että kun eläin astuu loukun pohjalla kohollaan olevalle astinlaudalle, loukun ovi sulkeutuu. Mekanismi vaatii lauetakseen sen verran painoa, että mahdolliset hiiret, rotat ja pikkulinnut eivät yleensä onnistu tällaisia loukkuja laukaisemaan. Totutus lähtikin etenemään mallikkaasti ja parissa päivässä kissa saatiin jo syömään astinlaudattoman loukun perällä. Riistakamerakuvista näimme iloksemme, että loukulla käyvä kissa on kuin Macen kaksoisolento. Tässä vaiheessa vaihdoimme loukun tavalliseen vaneriseen astinlaudalliseen loukkuun, mutta jätimme sen vielä virittämättä, jotta astinlauta makaisi mahdollisimman litteänä loukun pohjalla ja siten pienentäisi kissan kynnystä astua sille.

Kului kaksi yötä eikä kissaa näkynyt. Toivoimme, että kyse oli vain leikkaamattoman kollin pienestä talviseikkailusta eikä niin, että kissa olisi kokonaan vaihtanut maisemaa. Kolmantena yönä onneksi kissa oli palanut ja ruokavana syöty loukusta aina astinlaudalle asti. Astinlaudan takana olevat herkut olivat kuitenkin koskemattomia eli jälleen juuri astinlauta oli se, mistä kissalla oli jäänyt huonot muistot. Edistys oli kuitenkin lähtökohdat huomioiden varsin nopeaa – alta viikossa kissa oli saatu jo syömään syvältä loukusta. Edistys myös jatkui, sillä jo seuraavana yönä kissa uskalsi astua virittämättömälle astinlaudalle ja syödä ruoan myös astinlaudan takaa. Riistakamerasta näimme, että kissa oli pitkin yötä epäröiden kulkenut loukkuun sisään ja ulos ja viimein aamuyön tunteina se oli uskaltanut ottaa ratkaisevan askeleen ja astua astinlaudalle. Iloksemme se oli myös käynyt kurkkimassa riistakameraa niin läheltä, että näimme vihdoin sen nenänvieruksen valkoisen läiskän, joka oli aivan samanlainen kuin karkuri-Macella!

Loukku viritettiin lauantaina päivällä ja toiveet olivat korkealla, että seuraavana yönä Mace menisi loukkuun. Riistakameran ottamien kuvien perusteella tiesimme, että yleensä Mace kävi loukulla syömässä juuri yöllä ja yleisemminkin kissat menevät usein loukkuun myöhään illalla tai yöllä. Kun aiemmin loukutettu kissa on kerran saatu astumaan virittämättömälle astinlaudalle, se tyypillisesti astuu sen jälkeen myös koholla olevalle viritetylle astinlaudalle, kun on kerran sen jo todennut turvalliseksi. Täällä, kuten meillä Vainussa yleensäkin, oli loukussa käytössä loukkuvahti, joka lähettää viestin kännykkään heti kun loukku laukeaa ja tekee siten loukun valvonnan kaikin puolin loukuttajalle helpommaksi.

Lauantaina 18.2. klo 18.07 koordinaattorin puhelin piippasi. Loukku hälytti jo nyt! Muutamaa minuuttia myöhemmin talon asukas, jonka puhelimeen hälytys oli myös mennyt, soitti innoissaan, että nyt oli kissa loukussa. Koordinaattori oli juuri lähdössä viemään kissaloukkua toisen karkurikissan loukutukselle, mutta nyt niihin suunnitelmiin tulikin pieni viivästys. Pikainen soitto Rekku Rescuen sijaiskotiin ja varmistus, että siellä oltiin jo valmiita vastaanottamaan Mace. Sitten suunta kohti loukutuspaikkaa. Yhdessä talon asukkaan kanssa kurkittiin loukkuun ja todettiin kissa samaksi, joka riistakamerassa oli pyörinyt. Nyt melkein jo uskalsimme olla varmoja, että Macen puolen vuoden karkumatka oli vihdoin saatu onnellisesti päätökseen.

Mace jäi Rekkujen sijaiskotiin loukkuineen ja sen arkuudesta johtuen ensimmäiset kunnolliset kuvat siitä saatiin vasta useamman päivän kuluttua loukutuksen jälkeen. Niiden perusteella on vihdoin saatu lopullinen varmuus, että kyseessä todellakin on Mace! On myös tarkastettu, että Macelta ei löydy mikrosirua – sitähän ei vielä oltu ehditty populaatioloukutuksen jälkeen siruttaa. Nyt vihdoin Macella on lämmin koti, jossa se saa vähitellen omaa tahtiaan tottua ihmisen kanssa elämiseen.

Macen karkumatka on melkoinen ääriesimerkki ja onneksi valtaosa karkureista kotiutuu onnellisissa merkeissä jo muutaman päivän kuluessa. Avainasemassa Macen pitkän karkumatkan onnellisella päätöksellä oli ihminen, joka kiinnitti huomiota pihassaan pyörivään vieraaseen kissaan, jota myöskään hänen naapurinsa eivät tunnistaneet. Etenkin talviaikaan kannattaa reagoida nopeasti, kun näkee kissan, jonka kodista ei ole varmuutta. Macen tarina on myös hyvä muistutus, että ikkunoiden ja ovien kanssa kannattaa olla hyvin tarkkana. Kevät tulee vauhdilla ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, kohta meille Vainun päivystyspuhelimeen tulvii puheluita kissakarkureista. Ulos haluava kissa voi helposti repiä tavallisen hyttysverkon paikoiltaan ja kissa voi myös tunkea itsensä ulos hyvinkin pienestä raosta. Kissatalouden tuuletusikkunat kannattaakin verkottaa tukevalla ja huolellisesti kiinnitetyllä metalliverkolla ja parvekkeet joko lasittaa tai verkottaa huolella. Korkealla olevista ikkunoista ja parvekkeelta putoamiseen liittyy aina myös loukkaantumisriski, joten ennaltaehkäisy on ensisijaisen tärkeää.

Mikäli vahinko kuitenkin käy, niin ensimmäiseksi kannattaa rauhallisesti käydä etsimässä oman ja naapuripihojen lähipiilot. Etenkin ulkoiluun tottumaton karkuri piiloutuu yleensä karkaamis- tai putoamispaikan välittömään läheisyyteen. Mikäli karkuria ei heti löydy, niin tapauskohtaisia toimintaohjeita saadakseen kannattaa soittaa Vainu eläinetsijäkoirien päivystyspuhelimeen, puh. 0418059423.

Outi Koivistoinen
Vainu eläinetsijäkoirat