Vietnam (nyk. Viski)

4.6.2007 Viskin elämä päättyi odottamatta kotona emännän ja isännän sylissä

***

Viski oli hyväntuulinen ja iloinen. Viikko sitten oltiin ekaa kertaa mökillä tänä keväänä ja Viski oli koko viikonlopun irti pihalla. Meidän koiraperhettä enemmän tuntevat tietävät että se oli meiltä valtava saavutus. Viime viikon Viski oli erityisen hyväntuulinen ja pari päivää sitten meinasi jopa ihan oikeasti käydä uimassa. Ajateltiinkin että tästä tulee loistava kesä, Viski pysyy mökin pihassa puuhastelemassa ja saa riehua Mallan kanssa ihan vapaana.

Lauantaina Viskin vasen takajalka oli hetken jotenkin outo, ikäänkuin ontui sitä. Kuitenkin ennen kuin ehdittiin huolestua enempää, juoksi jo ihan normaalisti ja kävi kahlaamassa kepin perässä Herttoniemen koirarannalla. Ajateltiin että oli ehkä venäyttänyt nivusen tai jotain. Eilen molemmat takajalat olivat tönkön oloiset ja noin tunnin välein Viskin oli vaikeaa nousta seisomaan. Lääkäriin alettiin jo soitella ja viimeinen hälytyksen merkki olivat kummalliset, vilunväristyksen oloiset tärinät. Kuitenkin hetken päästä kaveri oli taas oma itsensä, söi ja joi normaalisti. Leikittiin ja rähjättiin koko porukalla iloiseen tapaan.

Lääkäriin tai oikeastaan eri lääkäreille soiteltiin eilen useamman kerran (sunnuntaisinhan ei ihan joka paikasta vastata). Viikin pieneläinsairaalan päivystykseen soitettiin pari kertaa ja kerrottiin tilanne. Neuvottiin että kun kerran syö ja on muutoin virkeän oloinen niin voi odottaa aamuun ja sitten mennä omalle lääkärille. Kun oli saatu sama vastaus pariin kertaan niin todettiin että laitetaan peti olkkarin lattialle että kuullaan jos yöllä tulee jotain ja lähdetään heti aamulla kahdeksalta omalle lääkärille kun aukeaa. Illalla Viski pisti koppaansa nukkumaan ja yöllä ei kuulunut mitään (nukuttiin siis noin metrin päässä kopasta).

Aamulla kello herätti 7.30. Vedin paidan päälle ja katsoin koppaan päin. Viski äännähti ja heilutti koipiaan, näytti siltä että olisi yrittänyt nousta kopasta muttei päässyt ylös. Menin kopan luo ja kysyin että eikö onnistu nouseminen. Samassa tuli pissat alle, silmät muljahti ympäri ja Viski meni aivan elottomaksi. Iiro kaivaa puhelinta, mä huudan jotain. “Se ei hengitä!” Yritettiin ravistella ja kutsua nimeltä, ei mitään. Kuonosta kiinni ja puhalluksia, saatiin Animalancen työntekijä langan päähän, Iiro hieroo ja hakkaa Viskin lapaluiden väliä ja mä puhaltelen työntekijän ohjeiden kuuluessa kännykän kaiuttimesta. Jatketaan jatketaan. Työntekijä varmistaa milloin pulssi ja hengitys katosi. Juuri ennen kun soitettiin. Iiro kysyy onko joku tulossa. Ei ole, on toinen hälytys samaan aikaan. Mä itken ja huudan ja puhallan. Työntekijä käskee lopettamaan ja kokeilemaan palaako hengitys.

Ei palaa. Tuntuuko pulssi. Ei tunnu. “Voitte lopettaa, valitettavasti mitään ei ole enää tehtävissä”.

Mun muisti katkeaa vähän tässä kohtaa, Iiro jää puhumaan työntekijän kanssa, mä konttaan räkä ja itku valuen ympäri kämppää. Iiro lopettaa puhelun ja yrittää ottaa musta kiinni. Ei. Pitää yrittää vielä. Tunnin verran kuluu. Otetaan Viski pois kopasta lattialle lakanan päälle. Tunnin verran kuluu kun silitellään ja itketään. Taisin vielä yrittää ehdottaa että jos kuitenkin vielä ajettais sinne Viikkiin. Iirolla pysyy joku järki ja toteaa että ei enää voi mitään. Hassua kölliä lattialla Viskin vieressä, pää kaulan päällä ilman että kaveri ei muka-murise.

Soitetaan Herttoniemen eläinlääkäriasemalle. Nyt kävi näin, voidaanko tulla teille. Puhetta ruumiinavauksesta. Kannetaan Viski kopassa autoon ja napataan Malla (joka on aivan shokissa) mukaan. Lääkärissä meni tunti. Kuultiin vaihtoehtoja ruumiinavauksesta. Lääkäri suosittelee että vietäisiin Viski Viikkiin Eviralle jossa voidaan tutkia tarkemmin kaikki. Lääkärillä voidaan tehdä avaus mutta se ei ole kuin suuntaa-antava. Kun ollaan varmistettu että Evirastakin saadaan tuhka kotiin, päädytään sinne. Ei se tuo Viskiä takaisin, mutta ehkä joskus tuo helpotuksen kaikkiin nyt niin kipeisiin kysymyksiin.

Meidän Viski. Meidän Äijä.

Äsken istuttiin Iiron kanssa parvekkeella ja syötettiin Mallalle kinkkua. Pää on nyt todella soseinen mutta laskettiin että vuosi ja kahdeksan kuukautta Viski ehti meillä olla. Ja todettiin että miten lyhyeltä se kuullostaa -meillähän se on ollut aina! Ollaan koko pieni perhe täällä aivan kuutamolla. Viikko sitten kaikki oli hyvin ja meillä oli kaksi iloista koiraa. Nyt kaikki on aivan perseestä, meillä on yksi koira ja sekin nyt kaikkea muuta kuin iloinen.

Yritys listata asioita, jotka saattavat lohduttaa kun aikaa on vähän kulunut: -Viskiä rakastettiin täysillä lähes kaksi vuotta. Jotakin me onnistuttiin sen kanssa tekemään oikein. Siitä kuoriutui mukava, iloinen, huumorintajuinen ja persoonallinen Mies. -Se ei ollut yksin tänä aamuna. Koko sen perhe oli sen kanssa. -ja nyt ei vielä keksitäkään muuta.

Täällä on aivan järjetön ikävä meidän Äijää.
Lepää rauhassa rakas.
Muista kaivaa monta myyrää.
Tuodaan sulle silakoita kun nähdään sitten joskus.

Sydämet syrjällään, Johanna, Iiro ja Malla
Viskiä muistellaan myös täällä: www.koirat.oksaset.com

***

9/2005 Vietnam (nyk. Viski) sai kodin Suomesta

***

Kuulumisia kodista:

5.10.2006 Viski on ollut meillä nyt vuoden ja kuukauden eli vähän aikaa sitten vietimme herran 4-vuotissynttäreitä. Paljon on mahtunut runsaaseen vuoteen ja toivottavasti paljon on vielä yhteistä nähtävää. Vaikka kuinka tuntui että Viski oli kotiutunut meille jo parin kuukauden sisällä, huomaa nyt jälkeenpäin että kotiutumista tapahtuu edelleen. Tämä herra on ottanut oman aikansa ja paljastaa meille koko ajan vieläkin uusia puolia itsestään. Alun itkuista kun toivuttiin oli meillä käsissämme rauhallinen koira, joka ei kuitenkaan itse hakenut ihmisen huomiota. Viski ikään kuin piti pientä rauhanomaista etäisyyttä ottaakseen meistä ja elostaan selkoa. Pikku hiljaa kotiutuminen alkoi näyttäytyä siten, että vieraille uroksille piti äristä (tulkitsemme tämän nyt kotiutumisen ensimmäisiksi merkeiksi sillä ensimmäiset viikot menivät ilman tätä, kenties koira oli vielä sen verran shokissa että kapasiteettia ei riittänyt ärinään). Samaan aikaan alkoi taistelu siitä, kuka lenkillä on taluttaja, Viski vai ihminen. Jälkiviisas kun on helppoa olla niin todettakoon että tältä olisi ehkä vältytty jos emme olisi viettäneet ensimmäistä kuukautta “säälien” tätä nokkelaa poikaa. :) Eli jos aloittaisimme Viskin kanssa nyt alusta, lähdettäisiin liikkeelle tiukan hellällä otteella.

Ikävämpien kotiutumismerkkien lisäksi mukaan alkoi tulla myös mukavia. Jonkin ajan kuluttua Viskin viereen sai mennä lattialle köllimään ja rapsuttamaan ilman että koira nousi ylös ja vaihtoa paikkaa. Leikkiminen tuli kuvioihin noin 2,5 kuukautta meille muuton jälkeen. Vastaantuleminen ovelle ihmisen tullessa kotiin oli kerta kerralta iloisempaa ja vapautuneempaa. Vapautuminen onkin ehkä Viskille tapahtunutta muutosta parhaiten kuvaava sana. Nyt Viski jo nauttii kun sen kanssa peuhataan ja “painitaan” ja aivan viime viikkoina herra on uskaltautunut rennosti kiipeämään meidän syliin sohvalle (tämä on siis meillä kotona suotavaa käytöstä). Viski nauttii silminnähden rutiineista. Iltalenkiltä kiidetään keittiöön koska on ruoka-aika ja jos ruoka tarjotaankin “väärään” aikaan se ei maistukaan vaan pitää tarjoilla uudelleen.

Tyttöjen kanssa Viski on tullut koko ajan toimeen ja mitä isompi narttukoira on kyseessä, sitä suuremmi silmin Viski sitä ihailee ja innostuu. Tämän kokemuksen rohkaisemana päädyimme tarjoamaan hoitopaikkaa viime marraskuussa Bagiralle (löytyy myös RR:n kodinsaaneista). Viski kertoi Bagiralle että sohva on vain uroskoirille ja muita ongelmia näillä kahdella ei sitten ollutkaan. Bagira ei ehtinyt odottamaan omaa kotia kauaa vaan muutti jo kahden viikon kuluttua ystävämme luo. “Bagira-serkkua” käydään silloin tällöin tervehtimässä.

Onnistuneen kotihoitokokemuksen jälkeen päädyimme siihen, että Viskille otetaan kaveri. Hakusessa oli pienempi narttu, joka olisi perusluonteeltaan riittävän rauhallinen viettämään elämäänsä Viskin kanssa. Helmikuussa meille muutti Malla (ent. Elsa) Rakveresta. Leikattu nuori (nyt ajatellen silloin vielä aivan pentu) ärsytti Viskiä jonkin verran ensimmäisen viikon (lähinnä pientä urahdusta kun tyttö tuli liian lähelle) mutta Malla onnistui valloittamaan Viskin. Mallan alun suunnaton arkuus kai herätti Viskin suojeluvaistot ja toisaalta Malla osasi tämän ansiosta antaa Viskille riittävästi tilaa. Nyt kaksikko on kuin olisivat aina eläneet yhdessä. Kaksin olo kotona sujuu mainiosti (Viskillä ei tosin ole ollut mitään ongelmaa yksinolon kanssa alun alkaenkaan) ja kaverukset tasapainottavat toisiaan mainiosti. Malla tukeutuu Viskiin kaikessa ja tyttö ei suostu jäämään mihinkään ilman Viskiä. Viski sallii Mallalle lähes mitä vain, “kakara” saa riekkua ja repiä Viskiä korvasta, jäystää Viskin jalkoja ja puistossa hyökkäillä päälle. Viski joko intoutuu mukaan leikkiin tai sitten antaa Mallan vain riepotella, fiiliksen mukaan. Ylisuojeleva Viski ei ole “siskoaan” kohtaan, mutta ilmestyy kyllä nopeasti selvittämään tilannetta jos Malla vingahtaa puiston toisella laidalla vieraan tullessa haistelemaan liian innokkaasti.

Viskin käytöstapoja (lähinnä kiskomista hihnassa, uroksille ärjymistä ja luoksetulon epävarmuutta /kontaktinottoa) ollaan yritetty työstää. Lenkillä ei ole enää pitkään aikaan tarvinnut pidellä rähisevää koiraa ja kiskominen on nykyisin kausittaista. Koirapuistossa ollaan tarkkoina kenen kanssa mennään samaan aikaan ja jonkin verran ollaan onnistuttu siedättämäänkin uroksiin. Luoksetulon kanssa tehdään töitä vielä pitkään mutta ollaan otettu realistinen näkökulma: Viskistä ei välttämättä tulekaan koskaan “irtipidettävää” koiraa. Keväällä kävimme koko porukka Myllypuron koirayhdistyksen kotikoira -kurssilla ja Viski nautti olostaan. Mikään “luokan priimus” Viski ei ollut, mutta sai säännöllistä siedätystä toisten koirien kanssa olemiseen, ohituksiin ja kohtaamisiin ja ennen kaikkea kaipaamaansa päänvaivaa. Hyvänä päivänä Viski teki kaiken niin kuin piti kunhan odotteluajat eivät olleet liian pitkiä ja vaikeimmat jutut sai tehdä vähän kentän laidalla. Isännän jakamaton huomio, aivojumppa ja se, että isäntä puhuu oikeastaan vain Viskille kokonaisen tunnin ajan tuntui olevan Viskille parhainta. Automatkat kouluun Viski ulisi innosta autossa kun tajusi mistä risteyksestä käännyttiin. Koulutukseen ollaan suhtauduttu aika lailla rennosti, meillä ei ole tavoitteena tokoilu tms tai että Viski olisi “valmis” kohta, tärkeintä meille on, että emme joudu ylitsepääsemättömän vaikeisiin tilanteisiin koiramme kanssa. Koulua on tarkoitus jatkaa. Hiljaa hyvää tulee ja ei kai kovin kovaa voitaisi edetäkään -emäntä ja isäntäkin kun vasta opettelevat samalla kun edetään.

Viskistä varmaankin paras puoli meille “joutumisessa” on se, että meillä on mökki. :) Mökki on Viskin suosikkipaikka, sillä siellä ollaan paljon ulkona ja lähes joka paikassa saa kaivaa niin paljon kuin sielu sietää. Ja Viskihän kaivaa. Muutama myyrä on saaliiksi saatu ja niiden löytämiseksi kaivettu lukemattomia tunteja. Koiraa ei tunnista kaiken mudan ja mullan alta. Jos tassut väsyvät, Viski repii multaa ja puunjuuria kuopasta suullaan. Irti Viskiä ei pidetä mökillä (toisin kuin Mallaa) vaan Viskillä on valjaissa kiinni pitkä naru, jonka toisessa päässä on vanha autonrengas. Näin herra pääsee liikkumaan tontilla laajemmin mutta rengas hidastaa vauhtia sen verran että ehdimme hätiin jos Viski päättää lähteä esim. jäniksen perään.

Terveys ei ole Viskiä ainakaan toistaiseksi vaivannut. Lääkärissä emme ole joutuneet käymään kynsien leikkuuta (se puuha on Viskin mielestä murhaa) ja rokotuksia lukuunottamatta. Asumme alueella, jossa on paljon koiria ja Viski reagoi vahvasti narttujen juoksuihin. Ulinalta olemme välttyneet, mutta poikaparan pääkoppa menee muuten sekaisin. Viski on poissaoleva, levoton, ruoka ei kelpaa tai jos kelpaa se oksennetaan pois. Niinpä 19.10.2006 Viskillä on totiset paikat kun pallit jäävät eläinlääkäriin. Vaikka koiran nukuttaminen jännittää ja päässä pyörii kauhukuvia siitä, miten toimenpide voisi muuttaa Viskiä huonompaan suuntaan, olemme vakuuttuneita siitä, että se on Viskin hyvinvoinnin kannalta paras ratkaisu. Vaikka uroksiin suhtautuminen ei muuttuisi, ainakin ruuan pitäisi pysyä jatkossa sisällä.

Kaiken kaikkiaan meillä on siis omanarvontuntoinen ja nokkela äijä. Viski ei ole aivan “mammanpuudeli” mutta missään vaiheessa emme ole olleet sen kanssa pärjäämisen rajoilla eikä kyse ole missään tapauksessa ongelmakoirasta edes lievässä muodossa. Juuri Viskin moniuloitteisuus ja “hidas kuoriutuminen” tekevät siitä älyttömän mielenkiintoisen ja palkitsevan kaverin. Kontakti koiraan paranee koko ajan ja nyt tuntuu että ollaan jo kunnolla jyvällä toisistamme. Voi vain toivoa että se viihtyy meidän kanssa yhtä hyvin kuin me sen kanssa elellen.

Taasen kiitokset RR:lle ja Viskin silloiselle kotihoitajalle Minnalle siitä että meidän ja Viskin teiden oli mahdollista kohdata. Liitteenä muutama kuva Viskistä. Tuoreita kuvia ja videoita Viskistä löytyy www.freewebs.com/karvaisetkaverit Jossu, Iiro ja Viski (&Malla)

9/2005 Vietnamin (nykyisin Viski) ja meidän yhteiseloa on huomenna jatkunut 2 viikkoa. Aika on ollut työntäyteistä ja iloista (joskin aluksi aikalailla unetonta): Karvakorvaa kun vaivasi suunnaton ikävä hoitopaikkaan tutun mamin ja koirakavereiden luokse ja uusi “mami” ja “iskä” eivät osanneet muuta kuin paijata ja lohduttaa. Ikävä on nyt helpottanut selvästi ja herra on pikkuhiljaa hokannut että eihän se meilläkään asustelu ole hullumpaa. :) Muuton aiheuttama stressi on häirinnyt myös vähän vatsaa, joka on ajoittain ollut löysällä. Nyt toivottavasti on löytynyt sopivat pöperöt ja “lääkkeet” ja vaivasta päästään eroon. Viskistä alkaa kuoriutua humoristinen ja iloinen otus, joka on jo saanut muutaman kaverinkin lähitarhalla. Itseluottamus kasvaa päiväpäivältä. Ensimmäisen viikon herra yritti kovin komennella lenkillä ollessa että mihin suuntaan pitäisi mennä mutta nyt alkaa ymmärtää että ihminenkin voi keksiä ihan hyvät reitit. Yksinolo on sujunut hienosti, ei itke perään ja kömpii ovelle tervehtimään iloisena ja unisena kotiin tullessa. Kaikki tavarat saavat olla rauhassa ja ainakaan vielä ei ole löytynyt sellaista herkkua että hän sen omatoimisesti pöydältä varastaisi.

Toisia koiria kohtaan on kiltisti, ei räyhää yhtään mutta on selkeästi hieman varautunut joitakin kohtaan. Niinpä olemmekin esim. menneet sisään tarhalle vain jos siellä jo olevat tyypit tuntuvat Viskin mielestä mielenkiintoisilta. Viski on kova juttelemaan, ei hauku mutta tarinoi muuten kotosalla kun “perhe on koossa”. Käskyjä olemme alkaneet opetella ja olemme aivan varmoja että kunhan vielä keksimme mitä pientä herkkua Viski ei voi vastustaa, menevät opit päähän hujauksessa. Hellyyttä ja rapsutuksia tämä kaveri rakastaa -ja sitä myös saa.

Vieraiden ihmisten kanssa varoo järkevästi vähän, muttei panikoidu. Lenkillä herra on myös kerännyt kehuja ja etenkin vanhemman ikäpolven ihmiset kehuvat että onpas kaunis koira (eräs kommentoi että “tulee oikein nuoruus mieleen”)! Huomenna lähdemme kaikki kolme tutustumaan mökkielämään ja toivomme että parin viime päivän aikana esiin tullut leikkisyys puhkeaa kukkaan! Kiitämme RekkuRescueta ja kaikkia Vietnamin “matkaan” vaikuttaneita! ***Jossu, Iiro ja Viski (ent.Vietnam)***

***

Uroskoira, noin 3 v.

27.8.2005 Vietnam, lempinimeltään Viekku, on hurmaava ja kaunis poika, jolla on mahtava luonne! Poika tykkää nartuista ja nyt leikkii jo hiukan koirapuistossa omien koirieni kanssa kun alkavat olla jo tutut toisilleen. Sisälläkin toisinaan leikkivät. Kastroimattomille uroksille murisee nuuskiessa, joten en ole uskaltanut kokeilla poikaa vapaana sellaisten kanssa. Se sijaan kastroidut pojat saavat hännän heilumaan samalla lailla kuin nartutkin-ei tunnu ymmärtävän mitä pallittomat pojat ovat. Vietnam on hiljainen koira, joten sopii varmasti kerrostaloonkin. Osaa olla nätisti yksin tuhoamatta tai haukkumatta ainakin kokeillut pari tuntia. Omien koirieni kanssa 5h kokeiltiin ja hyvin meni. Vietnam yhtyy kyllä muiden koirien haukkuun, mutta jos ne ovat hiljaa niin Vietnamkin on hiljaa. Poika kävelee nätisti vetämättä vierellä hihnassa, ainoastaan tolppien kiertäminen ja yhdellä puolella kulkeminen ovat hiukan hankalia. Ei rähjää remmissä vaan kulkee nätisti muiden koirien ohi jos taluttaja tekee selväksi, että nyt emme mene nuuskimaan. Autossa matkustaa nyt totuttuaan nätisti, hakeutuu takapenkin jalkatilaan nukkumaan matkan ajaksi.

Kissoja hiukan pelkää. Aluksi kiersi meillä hoidossa olevan katin kaukaa, mutta nyt uskaltaa jo maata paikallaan jos kisu kulkee samassa huoneessa eikä tule lähelle. Selvää tottumista on kyllä havaittu jo nyt, joten eiköhän kisuihin tottuisi myös ajan kanssa jos ne eivät ole raapivia yksilöitä. Vietnam on joko saanut kissan kynnestä tai sitten on ihmeissään että mikäs eläin se tuollainen on. Epäilen tuota kynsimistä. Peruskäskyistä osaa tärkeimmän: tulee viheltäessä luokse. Istua ei käskystä vielä osaa, en tiedä osaisiko viroksi kun en ole saanut aikaiseksi vielä kokeilla. Omat koirani tottelevat käsimerkkejä ja niitä olen tässä pikkuhiljaa Vietnamillekin alkanut opettaa kun luottaa jo minuun. Poika on hyvin hellyydenkipeä, mutta harvoin hakeutuu kutsumatta ihmisen viereen rapsuteltavaksi: oleilee siis lattialla nätisti kunnes ihminen kutsuu sen kainaloon.

Ensimmäiset kaksi päivää Vietnam ulisi välillä ja vaikutti hiukan stressaantuneelta, mutta sitten vain kolmannen yön aikana tajusi, että tämä on kiva paikka ja rentoutui silminnähden. Aamulla kun heräsin oli vastassa pusutteleva koira ja siitä lähtien on ollut rento ja rauhallinen koira eikä ulise enää lainkaan. Odotin meille hoitoon todella arkaa koiraa, mutta Vietnam on osoittanut olevansa totuttuaan ympäristöön ihan normaali koira, joka on vaan normaalia rauhallisempi ja ei säntää heti joka paikkaan. Ei esim. hypi ihmistä vasten vaan innostuessaankin “röhkii” ja tulee vaan jalkojen juureen. Vietnam on joutunut kokemaan elämässään vääryyttä: pelkää ylös nostettuja käsiä ja hihnan kiinnitys jännittää aina. Heti kun hihna on kiinni niin jännitys lakkaa. Minulla on kohta 4v tytär, joka pitää kovasti Vietnamista ja Viekku tytöstäni. Ei pelkää lapsia vaan antaa kaikkien halukkaiden rapsutella. Lapseni saa viedä ydinluunkin Vietnamilta ilman mitään vastarintaa, mutta koiria ei päästä lähellekään tällaisia saaliita. Lapsia ei pelkää lainkaan, ei äkkinäisiäkään liikkeitä. Ei ole siis joutunut elämässään lapsien kaltoinkohtelemaksi vaan uskon lapsien päinvastoin olleen joskus Vietnamin aiemmassa elämässä sen ainoita ystäviä kun heihin niin luottavaisesti suhtautuu.

Viekku antaa leikata kynsiä ja putsata korvia sekä seisoo kiltisti pestävänä. Vietnamilla on vielä aika surkea kunto ja väsähtää jo ½h reippaammalla lenkillä. Nauttii kovasti kun saa kuljeskella omaan tahtiin jatkuvasti pusikoita merkkaillen kävellen. Vietnam ei mene sänkyyn vaan nukkuu kiltisti lattialla. Sohvalle loikkaa jos siellä on jo valmiiksi koiria-ei muuten. Vaikka Viekku on melko huonossa lihaskunnossa niin sillä on kuitenkin massaa sopivasti, ei ole laiha eikä lihava. Ei hauku ovikelloa eikä suhtaudu vartioivasti kotiini, päästää kaikki ongelmitta häntää heiluttaen sisälle. Ei pelkää ihmisiä minkään erityispiirteen takia: ainoastaan säikkyy niitä nostettuja käsiä ja remmiä kädessä. Vietnam on sisäsiisti, mutta merkkaa yhden kerran aina joka paikan missä käydään ja kerran merkkasi tullessa oman kotinikin. Alkumerkkauksen jälkeen ei ole tullut yhtään mitään sisälle. Vietnamin kanssa on mukavaa opetella arkipäivän perusjuttuja, jotka tuntuvat kaikki olevan tuolle kultaiselle pojalle uusia ja ihania asioita. On todella palkitsevaa saada nähdä kuinka poika kehittyy harppauksilla eteenpäin!

20.8.2005 Vietnam tuli Suomeen Rekku Rescue ry:n sekä Petsin yhteistyön kautta. Lisätietoja koirista Petsin kuvagalleriasta. Noin 3-vuotias Vietnam-uros saapui kotihoitoon Helsinkiin 20.8. Kohtlajärven löytöeläintarhalta, jossa se oli turhaan odottanut kotia jo useamman kuukauden ja olisi lopetettu tilanahtauden vuoksi. Rekku Rescue ry halusi auttaa Vietnamia, koska se on sosiaalinen ja luottavainen koira ja ansaitsee paremman tulevaisuuden. Vietnam löytyi pienestä kylästä yhdessä Alisa-nartun kanssa, jonka kanssa tulivat todella hyvin toimeen. Elivät kadulla, mutta selvästi olleet aiemmin kotikoiria, ennen hylkäämistään. Kyläläinen ruokki molempia alkuun ja toimitti sitten tarhalle, koska ei voinut itse pitää koiria. Vietnamia on ilmeisimmin lyöty, koska se säikkyy hieman nousevaa kättä. Silti se on luottavainen ihmistä kohtaan, ei lainkaan aggressiivinen. Se hakee huomiota ja rapsutuksia. Stressioireitakin kuten ulinaa, sillä on, eli tarvitsee kodin jossa osoitetaan kotielämän rutiinit rauhallisesti, ja ettei sitä hylätä taas. Säkää tällä hoikalla kaverilla on noin 45-50cm.