Paco

Lisätty sivulle: 2010-06-14

Sukupuoli: uros

Alkuperä: Viro

Paco
6.5.2011 Pacosta tuli enkeli sairauden vuoksi

Eräs tuttavani, jonka kanssa keskustelin viime viikolla lausui sanat, joita
olen ajatellut viime päivinä paljon: vasta keskellä surua näkee kirkkaasti
sen, mikä on todella tärkeää. Vasta nyt olen ymmärtänyt, miten tärkeitä
muistot ovat: valokuvat, videopätkät ja päiväkirjamerkinnät. Minun olisi
pitänyt lähettää päivityksiä teille paljon ahkerammin, mutta teen sen, minkä
voin. Elämän ollessa normaalia, täynnä terveyttä ja hyvinvointia elättelee
ihminen helposti illuusiota, että tärkeille asioille on aikaa, että asioita
voi siirtää seuraavaan päivään tai tuonnemmaksi. Kun menetys iskee, se tulee
yllättäen ja äkkiä huomaakin, että aikaa ei ollutkaan. Minun oli tarkoitus
lähettää hyväntuulinen päivitys rakkaasta pikku Pacostamme sitten joskus,
mutta se muuttuikin muistokirjoitukseksi.

Perheemme rakas jäsen, vasta noin yhden vuoden ikään ehtinyt Paco nukkui
pois perjantaina 6.5.2011 Viikin pieneläinsairaalassa. Pacon eutanasian
suoritti englantilainen sydämellinen eläinlääkäriharjoittelija. Jo ennen
Pacon poismenoa oli suru pesiytynyt sydämiimme raskaana: tiesimme, että
Pacosta olisi luovuttava hetkenä minä hyvänsä, sillä se oli todella sairas.

Paco sairasti FIP:iä, sen elimistössä mutatoituneen corona-viruksen
aiheuttamaa sairautta, johon ei tunneta parannuskeinoa. FIP on salakavala
nuorten ja hyvin vanhojen kissojen sairaus. Suurin osa sen uhreista
sairastuu noin yhden vuoden ikään mennessä. FIP:iä on kahta laatua: märkää
ja kuivaa. Märkä FIP on sairauden yleisempi muoto. Nimensä se on saanut
siitä, että siinä kissan vatsa- ja rintaonteloon alkaa kerääntyä nestettä,
mikä näkyy vatsanseudun turpoamisena ja mahdollisesti hengitysvaikeuksina.
Pacon kohdalla kyseessä oli kuitenkin kuiva FIP ja sairaus oli
tunnistettavissa ainoastaan pahasta uviitista ja iriitistä, silmän
etukammion ja värikalvon tulehduksesta, kuumeesta sekä lievästä anemiasta.
Koska FIP on maaperässä erittäin yleisen corona-viruksen eläimen elimistössä
tapahtuvan spontaanin mutaation aiheuttama ei se tartu kissasta toiseen eikä
myöskään ihmisiin. Sitä ei myöskään voida tunnistaa vasta-ainetestillä,
sillä lähes kaikilla kissoilla on corona-virus.

Kaikki alkoi huhtikuun alussa vaivihkaa. Paco nuoli jatkuvasti takamustaan
ja sen istuessa sylissä valui sen anaalirauhasista kirkasta hajutonta
nestettä. Pacon vatsa oli jälleen hieman löysällä, joten arvelimme, että sen
anaalirauhaset olivat täynnä ja annoimme sille maitohappobakteerivalmistetta
ruoan mukana. Paco söi hyvin ja vaikutti aivan normaalilta omalta
ystävälliseltä ja reippaalta itseltään. Kun vaiva ei viikon kuluessa
helpottanut veimme Pacon eläinlääkärille Catvetiin. Pacon anaalirauhaset
huuhdeltiin ja kissa vietti päivän eläinlääkäriasemalla. Pacon palatessa
kotiin nuutuneena havaitsin sen toisen silmän sisänurkassa verenpurkauman.
Arvelin, että kissa oli ehkä kolhaissut silmänsä toipuessaan rauhoituksesta
ja samaa arveltiin eläinlääkäriasemallakin kun soitin sinne seuraavana
päivänä.

Silmä ei kuitenkaan parantunut, päin vastoin. Veri levisi koko etukammioon
ja Paco alkoi muuttua väsyneemmäksi. Huolestuimme toden teolla ja viikon
päästä olimme jälleen eläinlääkäriasemalla. Silloin surullinen totuus
näyttäytyi ensi kerran: eläinlääkäri tutki Pacon huolellisesti ja totesi
kuumeen ja lievän anemian. ”Kyseessä saattaa olla FIP, sen kuiva muoto”, hän
sanoi. ”Mutta on vielä mahdollista, että Pacolla on toksoplasmoosi, sillä
sen oireet ovat samanlaiset.” Pacolta otettiin toksoplasmavasta-ainetesti ja
sille määrättiin lääkkeitä: kortisonia sisältäviä silmätippoja, laajentavia
silmätippoja, toksoplasmoosiin vaikuttavia antibiootteja sekä hyvää
tulehduskipulääkettä. Kontrollikäynti sovittiin viikon päähän.

Viikon päästä tilanne ei ollut muuttunut mihinkään. Oli selvää, ettei
sairaus vastannut antibioottihoitoon. Jos kyseessä olisi ollut
toksoplasmoosi olisi lääkkeiden pitänyt auttaa. Paco oli väsynyt ja vietti
suurimman osan ajasta kissanpuussa olevassa rauhaisassa puukiekossa nukkuen
vaikka se iltaisin laskeutuikin tapansa mukaan torkkumaan syliini.
Toksoplasmavasta-ainetestin tulokset eivät kuitenkaan olleet tulleet, joten
jatkoimme samalla lääkityksellä.

Loppuviikosta Pacon kunto heikkeni äkillisesti. Sen koko kasvojen vasen
puoli turposi ja sen silmäluomet tulehtuivat. Ryhdyimme syöttämään sille
yleisantibioottia ja jälleen tulehduskipulääkettä ja sen vointi palautui
jälleen takaisin aiemmalle tasolle mutta enempää parantumista ei tapahtunut.
Lohduton totuus alkoi olla selvä: Pacolla oli FIP ja yhteistä aikaa oli
jäljellä enää kovin vähän.

Kävimme näyttämässä Pacoa vielä kerran Catvetissä. Sen tila ei ollut
muuttunut, paino ja veriarvot olivat pysyneet samoina ja silmän sisäinen
paine oli kasvussa. Eläinlääkäri otti Pacon asemalle päiväksi, suoritti
sille ultraäänitutkimuksen ottaakseen selvää sen sisäelinten kunnosta ja
katsoi vielä pojan silmää kissojen silmäsairauksiin erikoistuneen kollegansa
kanssa. Ultraäänitutkimus paljasti surullisia asioita: Pacon sisäelimet
olivat hieman epänormaalin muotoiset. Sen perna oli tavallista suurempi ja
sen munuaisissa näkyi muutoksia. FIP aiheuttaa granuloomien kasvua
sisäelimiin, keskushermostoon ja silmiin ja oli selvää, että sairaus oli
nopeasti tekemässä tuhoaan. Päätimme ottaa Pacon vielä saattohoitoon kotiin
ollaksemme sen kanssa viimeiset päivät. Lääkäri määräsi Pacolle Tramalia,
lasten morfiinijohdannaista kipulääkettä. Apteekissa selvisi, että sitä
käytetään myös huumausaineena.

Tramal muutti Pacon väsyneeksi ja apaattiseksi. Se jaksoi enää nukkua
keittiön tuolilla ja laskeutua väsyneesti tervehtimään ruoka-aikaan ja siitä
näki, että sillä oli kipuja. Sydämeeni sattui katsoa sen kärsimystä ja niin
tein päätökseni yhdessä muun ihmisperheeni kanssa: olisi armeliaampaa antaa
Pacon nukkua pois rauhallisesti. Varasin ajan lähellä sijaitsevasta Viikin
pieneläinsairaalasta eutanasiaa varten ja sen tehtyäni päätin, että
yrittäisin tarjota Pacolle niin lämpimät ja rakastavat viimeiset päivät kuin
kykenin.

Tulehduskipulääke Metacam on ihmeellinen, mutta vaarallinen aine. Se vie
eläimen kivun pois eikä väsytä, mutta sitä saa käyttää vain kolmen päivän
ajan, sillä se saattaa pidemmässä käytössä aiheuttaa sisäelinvaurioita.
Pacon tapauksessa sillä ei tietenkään enää ollut merkitystä. Meillä olisi
kaksi päivää aikaa elää yhdessä ja nauttia vielä toistemme seurasta. Jätin
Tramalin pois ja annoin Pacolle Metacamia. Poika virkistyi silmissä: se
jaksoi jälleen leikkiä kissaystäviensä kanssa, paistatella päivää parhaan
ystävänsä Lumienkelin kanssa parvekkeella, tarkkailla lintuja parvekkeemme
alla sijaitsevassa metsässä – ja leikkiä vielä hieman pussinsulkijoilla.
Vietin aikaa sen kanssa niin paljon kuin kykenin. Pidin sitä sylissä, luin
sille ja katsoimme yhdessä televisiota. Yöllä se nukkui rintani päällä.
Mieheni otti siitä valokuvia ja tyttäreni silitti sitä.

Varhain perjantaiaamuna kun kaste yhä lepäsi ruohossa pakkasimme Pacon
kuljetuslaatikkoon. Oli tullut lähdön aika. Linnut lauloivat ja
vaahterankukat olivat avautumassa ja niiden tuoksu täytti ilman. Mieheni
antoi Pacon vielä katsella luontoa viimeisen kerran. Pieneläinsairaalassa
Pacoa kohdeltiin hellävaraisesti. Ensin sille annettiin rauhoittavaa
lääkettä jonka vaikutusajan pidin sitä syllissäni ja puhuin sille.
Lääkäriharjoittelija asensi sille kanyylin ja silittäessäni sitä hän antoi
sille tappavan annoksen unilääkettä. Paco nukkui pois rauhallisesti.
Jäljellä oli vielä viimeinen, surulllinen ja raskas vaihe: halusin tarjota
Pacon kissaystäville mahdollisuuden ymmärtää sen kuolema ja sanoa sille
jäähyväisensä omalla tavallaan. Toimme Pacon ruumiin kotiin ja asetin sen
olohuoneen lattialle. Yksi kerrallaan sen kissaystävät kävivät nuuhkimassa
sitä; ensin Jilda, joka vispasi häntäänsä järkyttyneenä, sitten Hopeatassu,
joka päästi pitkän ja surkean ulisevan äänen ja lopuksi Lumienkeli, joka oli
käytöksestä päätellen huomannut jo aiemmin Pacon olevan varsin sairas. Kun
kissaystävät olivat jättäneet hyvästinsä asettelin Pacon nelikulmaiseen
pahviseen laatikkoon, jonka olimme päällystäneet käsintehdyllä paperilla ja
vuoranneet kissa-aiheisella kankaalla.

Rakas ystävämme ja perheemme jäsen Paco haudattiin Kiikoisiin. Sen haudan
yläpuolella kasvaa suuri vaahtera, jossa kesäisin pesivät linnut.

*Suurikorvainen rääpäle*

Saapuessaan heinäkuun 20. päivänä vuonna 2010 luoksemme oli Paco hellyttävä
pitkäjalkainen ja -häntäinen pieni musta rääpäle. Se matkusti kanssani
Vantaalta kantokassissa ensin Viikkiin, josta se pääsi auton kyytiin ja
tutustumaan perheeseensä. Se viipotti ympäriinsä pitkä musta häntä pystyssä
ja suuret korvat höröllä. Ensin se vetäytyi olohuoneessa sijaitsevan suuren
kulmasohvamme alle nukkumaan pitkät unet mutta kun ilta koitti se kipusi
yllättäen syliini istuessani tietokoneen ääressä. Ylläni oli kirpputorilta
löytämäni suuri villaponcho ja Paco selvästi viihtyi sen alla, sillä tämän
ensimmäisen kerran jälkeen se tuli aina syliini kun istuin aloilleni.

Paco oli ihastuttava, hyväntuulinen ja täysin vakuuttunut siitä, ettei
kukaan halunnut sille mitään pahaa. Sen sydämeen ei mahtunut pelkoa ja se
suorastaan säteili hyvää tuulta ja rakkautta. Jos kissat noin yleensäkin
ovat uteliaita oli Paco vielä paljon tavallista uteliaampi. Jilda oli ollut
luonamme pennusta asti ja olin tottunut sen touhuihin, mutta Pacon
koiruuksien rinnalla Jildan edesottamukset alkoivat vaikuttaa varsin
pieniltä. Paco hyppäsi helposti pakastimen päälle, se joi vettä suoraan
hanasta istuen tiskialtaassa, se ryösti pähkinäkuoria biojäteastiasta,
kipusi keittiön kaapiston päälle (minulle ei edelleenkään ole selvinnyt
miten se sinne pääsi)… Se varasteli paloja ihmisten ruoka-annoksista,
kipusi syliin syödessämme, katseli keittiön jakkaralla istuen kun paistoin
lihaa tai kanaa paistinpannulla eikä koskaan malttanut odottaa, että sille
tarkoitetut makupalat olisivat ehtineet jäähtyä sivupöydällä vaan se hyppäsi
syömään ne suinpäin ja nyrpisteli niille kuonoaan kun ne olivat vasta
pannulta otettuina kuumia. Jouduin tuon tuostakin nostamaan pikkuisen
seikkailijan syliini. Toisinaan käärin ympärilleni pitkän liinan, jonka
sisällä Paco saattoi lepäillä kuin vauva kantoliinassa.

*Rakas pikku riesa*

Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut reistaili Pacon vatsa aluksi. Se oli
usein ripulilla, mutta sen ripuli talttui aina muutaman päivän jälkeen
Aptuksen maitohappobakteekrijauheella. Vuoden 2011 tammikuussa, pian joulun
jälkeen alkoi kuitenkin niin paha ripuli, että meidän oli käytettävä Paco
lääkärissä. Tuolloin vaihdoimme lääkäriasema Catvetiin, koska se oli
erikoistunut vain kissoihin ja olimme saaneet siitä suosituksia. Paco tapasi
ensimmäistä kertaa uuden eläinlääkärinsä ja heti ensi tuttavuudella lääkäri
otti ulostenäytteen sen peräsuolesta. Paco oli kuitenkin todella
rauhallinen. Verinäytteen pystyi ottamaan siitä ilman rauhoitusta ja samoin
suorittamaan useimmat tutkimukset. Tuolloin syy Pacon vaivaan selvisi:
poikaparan suoliston pieneliöstö oli alikehittynyt ja niinpä coccidit olivat
päässeet runsastumaan. Saimme antibioottikuurin, joka tepsi todella
nopeasti. Ripulista päästyään Paco alkoi todella kukoistaa.

*Kekseliäs vekkuli*

Mitä ikinä Paco tekikin, sen se teki niin rakastettavasti, että ihmisen
sydän suli. Se oli toimelias, ketterä ja leikkisä. Paco keksi itse, että
pussinsulkijat olivat hauskoja leluja. Mieheni on aamu-uninen ja tehtyään
aamupalaa hän ei aina jaksanut sulkea leipäpussia laittaessaan sen takaisin
jääkaappiin. Niinpä pussinsulkijoita ajelehtii silloin tällöin aamuisin
pöydällämme ja kekseliäs ja rohkea Paco kävi tietysti hakemassa sellaisen
kokeillaakseen sitä. Huomattuaan pussinsulkijoiden verrattomuuden
leikkikaluina Paco ryhtyi suorastaan metsästämään niitä. Uuden leipäpussin
nähdessään se saattoi vilahtaa ruokapöydän ylitse kesken aamupalan
napatakseen pussinsulkijan suuhunsa. Kirjahyllyjen alta alkoi löytyä
rikkipurtuja pussinsulkijoita ja silloin tällöin löysin niitä työtuolini
vierestä siististi jonoon aseteltuina: ne olivat selvästi lahja minulle.
Olin aluksi huolissani ja pelkäsin, että Paco nielisi pussinsulkijan, mutta
kun huomasin, miten taitavasti se niitä käsitteli kaikkosi pelkoni. Pacolla
oli tapana ensin ottaa U:n muotoinen pussinsulkija lattialta anturoidensa
väliin ja työntää se käpälällään oikeaan asentoon suuhunsa siten, että U:n
alaosa oli sen hampaissa ja molemmat puoliskot sojottivat ulos suusta.

Huomattuani miten rakkaita pussinsulkijat olivat Pacolle saatoin aamulla
viskata sellaisen sille lattialle. Yllätyin kun Paco lönkytteli iloisesti
pian takaisin pussinsulkija suussaan ja laski sen keittiön lattialle. Sitten
se katsoi minua ja maukaisi. Heitin sulkijan uudelleen, Paco säntäsi häntä
vispaten sen perään, toi sulkijan takaisin ja maukaisi… Tätä samaa leikkiä
leikimme siitä lähtien hyvin usein, lähestulkoon Pacon lyhyen elämän
jokaisena päivänä, toisinaan useita kertoja päivässä. Paco ei hevillä
kyllästynyt noutamiseen. Onneksi ystäväni tuli ottaneeksi videon tästä
hauskasta leikistä. Paco ei välittänyt siitä kuka pussinsulkijoita heitti.
Se toi sulkijan aina takaisin heittäjän luokse, pudotti sen hänen
jalkoihinsa ja katsoi odottaen. Sulkijan lentäessä se säntäsi tohottaen
karkuun pitkät raajat hassussti vipattaen ja kynnet lattiaa sutien.

Paco oppi myös avaamaan ovenkahvat – taito, jota kukaan toisista
kissoistamme ei ole oppinut. Koko sen elämän ajan sitä häiritsi se, ettei se
päässyt sinne, minne se halusi. Mieheni uskoo edelleen, että se tarkkaili
kaikkea mitä teemme ja oppi, että ovi aukeaa ovenkahvaa painamalla
seuraamalla meidän toimiamme. Todennäköisesti hän on oikeassa: joka
tapauksessa Paco oppi nopeasti ponnahtamaan taitavasti ovenkahvan päälle
seisomaan minkä jälkeen sen oli lastenleikkiä painaa kahva alas ja ottaa
vauhtia ovenpielestä niin että ovi aukeni. Erityisen riemukasta
ovenavaustaito oli Pacolle aamuisin: Paco inhosi sitä että saatoin
viikonloppuaamuna nukkua jopa kello 10 aamulla. Kello 9:30 se alkoi maukua
ja rapsuttaa makuuhuoneen oven takana. Kärsin unettomuudesta joten
rauhallisen unen takaamiseksi emme päästäneet kissoja öisin makuuhuoneeseen.
Kaikki muut kissat hyväksyivtä tämän järjestelyn, mutta Pacon mielestä se
oli selvästi aivan järkyttävää. Jos puhuin mentyäni makuuhuoneeseen alkoi
konsertti ja rapsutus makuuhuoneen oven takana. Voitte varmasti uskoa, miten
voitonriemuinen Paco oli opittuaan avaamaan ovenkahvat. Se ponnahti
makuuhuoneen ovenkahvalle ja lennähti ovenkahvalta suoraan sängyn päälle
voitonriemuisena. Paco-paran suureksi harmiksi meidän oli käännettävä
ovenkahvat ylöspäin. Se ei kuitenkaan koskaan luovuttanut: näin sen monta
kertaa seisovan pystyyn käännetyn ovenkahvan päällä ja pohtivan, miten sen
saisi auki.

*Kissa-agility*

Leikattu iso kollimme Lumienkeli, Pacon paras kissaystävä, oli lihonut
kesällä 2010 äärimmäisen hellejakson aikana. Aktivoidakseni möllykkää
ilmoittauduin kissa- ja koirakoulu *Heiluvan hännän *kissa-agilityyn Enkelin
kanssa. Kotiharjoituksissa osoittautui kuitenkin, että kissoistamme juuri
Paco oli kaikkein soveltuvin kissa-agilityyn. Vaikka Enkeli nauttikin
harjoituksista oli se kuin hämäläinen maalaisisäntä: hyväntahtoinen, mutta
verkkainen. Paco sen sijaan oli sairastelustaan huolimatta kuin luotu tuohon
harrastukseen: se rakasti yhteistä tekemistä ihmisen kanssa ja paras
palkinto sille oli huomio. Päästessään *Heiluvan hännän
*kissa-agilityharjoitustiloihin
alkoi heti kuuluva kehräys. Paco rakasti *Heiluvan hännän *agilitykouluttajia
ja sillä oli tapana kiivetä heidän päälleen. Olen itse vieläkin täysi
aloittelija, mutta Pacoa se ei tuntunut haittavan. Se oppi hyppäämään
tasolle hop-kehotuksella ja tekemäään sen jälkeen erilaisia esteitä.
Kotonakin se nautti pienistä harjoitustuokioistamme. Vielä viimeisenä iltana
tein sen kanssa harjoituksia: se ilahtui nähdessään kosketuskepin ja kävi
puskemassa sitä useita kertoja.

*Kissa, joka rakasti kaikkia*

Paco rakasti kaikkia ja kaikki rakastivat sitä. Aina kohdatessaan uusia
ihmisiä se hyppäsi nopeasti syliin ja käpertyi nukkumaan. Sitä ei
haitannut, vaikka sitä siirreltiin: se makasi todella rentona ja toisinaan
se oli niin veltto, että se oli valua sylistä lattialle. Lyhyen elämänsä
aikana se ennätti koota itselleen melkoisen ystävpiirin.

Paco opetti minulle monia asioita elämällä kanssani: se tarjosi rakkautensa
sellaisena kuin se oli eikä se koskaan pysähtynyt miettimään, riittikö se.
Sille minä olin tarpeeksi sellaisena kuin olin eikä mikään ole koskaan
tuntunut paremmalta. Pacon turkki oli ihana, silkinpehmeä ja musta kuin
sametti. Aurigonvalossa siitä saattoi erottaa hentoja tabbykuvioita kaiken
mustuuden alla. Turkki tuoksui kevyesti puhtaalta ja ihanalta kuin puuteri:
sama suloinen tuoksu on ragdollissamme Jildassa. Oli nautinto ja etuoikeus
saada pitää Pacoa sylissä: sen vieno kehräys, sen täydellinen rentous,
silkkisyys ja sen pieni puhdas tuoksu houkuttelivat joka ilta olemaan tässä
ja nyt ja nauttimaan siitä mitä on.

Toivon, että pystyin tarjoamaan Pacolle hyvän kodin: rakkautta, hyvää
ravintoa, leikkitovereita, aktivointia – kaikkea sitä, mitä kissa tarvitsee.
Minulle Paco antoi kuitenkin paljon enemmän. Se antoi kaiken sen mitä sillä
on, oman itsensä ja se tarjosi sen käyttöömme ja seuraksemme riemulla.
Jälkeensä se jätti suuren surun mutta myös kiitollisuuden ja tietoisuuden
siitä, että olemme etuoikeutettuja. Olemme saaneet elää Pacon kanssa
kymmenen kuukautta ja olemme nauttineet tuosta ajasta.

Pacon kuoleman jälkeen näin paljon painajaisia ja unia siitä. En tiennyt
mitä ajatella rakkaan kissani kuolemasta, en tiennyt, pitäisikö minun uskoa
kuolemanjälkeiseen elämään vai ei. Viimeisin uneni ennen Pacon hautajaisia
oli kuitenkin rauhallinen. Siinä kohtasin Pacon kauniilla kesäisellä kedolla
suuren havumetsän keskellä. Paco säntäili auringossa lentelevien
sitruunaperhosten perässä mutta rauhoittui sitten ja alkoi nuolla
käpäläänsä. ”Sinä olet kuollut”, sanoin unessa Pacolle. ”Oletko sinä nyt
taivaassa?” ”Minä olen Narniassa”, Paco vastasi. ”Etkö ole koskaan
ajatellut, että sekin on eräänlainen taivas? Tulin tänne, koska täällä
eläimet osaavat puhua.” Se oli hetken vaiti ja katseli minua. ”Tuletko
sinäkin tänne kuoltuasi?” se kysyi. Muistan unessakin olleeni hämmentynyt.
”Voisin hyvinkin tulla”, sanoin sitten. Paco lähti kävelemään poispäin,
kohti kedon takana odottavaa metsää, mutta sitten se pysähtyi ja kääntyi.
”Älä ole surullinen”, se sanoi. ”Ota perheeseesi uusi kissa. Sillä tavoin
saan enemmän ystäviä.” Sitten se kääntyi ja katosi puiden varjoon enkä enää
nähnyt sitä.

***

18.7.2010 Paco muutti omaan kotiin Helsinkiin

***

Urospentu, syntynyt arviolta vko 15/2010, kotihoidossa Vantaalla Huom. luovutusikä 12vkoa->

21.6.2010 Pennut Paco, Perla ja Polka-Dot tulivat hoitoon Vantaalle pari viikkoa sitten. Paco on suloinen musta ”apinapoika” jolle kuvat eivät tee oikeutta, sillä mustaa kissaa on tunnetusti hieman vaikea kuvata.

KULUKORVAUS kissanpennusta on 100€. Kulukorvauksella kissa on saanut matolääkkeet, ulkoloishäädön, perusrokotukset ja tunnistemikrosirun.