Omar (nyk. Oscar)

27.11.2004 Oscarista tuli koiraenkeli, koska kivut kävivät liian suuriksi.

Polkumme kohtasivat hetkeksi…

***

Oli lauantaiaamu 18.10. kello oli 5.30. Kello soi… kääk, olin nukahtanut pakkaamatta! Äkkiä pystyyn ja pakkaamaan, vaihtokengät, vaihtohousut, vettä, eväät ja jotain, äkkiä jotain! Noh, viimein sain kaiken luullakseni tarpeellisen mukaani, ja matka kohti satamaa alkoi. Tapasimme porukalla Eekkerölinen pitkäaikaisparkissa, hyppäsin tyttöjen autoon ja matka Tallinnaan alkoi.

Menomatka laivalla oli ihan leppoisaa, mukana olivat Nea ja Hii, jotka lähtivät mukaan hakemaan Berhandilaista, matka meni jutustellessa ja kuulutuksia kovasta tuulesta kuunnellessa. Aallot olivat 2,5-4m korkeita ja laiva keinui.

Tallinnaan päästyämme, osaporukasta käväisi kaupassa, ja sitten pienten mutkien kautta viimein koira tarhalle. Tarha oli juuri niin ankea kuin olin kuvitellutkin, hyppäsin autosta, minua jännitti ja itketti jo valmiiksi uuden ystäväni näkeminen. Susku tuli minua vastaan autolle, muutaman sanan vaihdettuamme otti hän minua käsikynkästä ja tuumasi, että mennään hakemaan herra kotiin.

Ensin nimi toimistossa paperiin, jotta kävijä itse on vastuusta jos vaatteet likaantuu tai vaikkapa koira puree tms. Sitten portista sisään, ja tärisevin jaloin kävelin kohti koppia nro. 9, jossa Omar, nykyinen Oscar majaili, takkuisen turkkinsa kanssa, pahoin tulehtuneiden silmien jotka olivat vihreän peitteen alla. Näin kuinka pieni hännän töpö alkoi heilua, herra tuli onnessaan vastaan. Hetken siinä rupateltuamme, otin kaulastani riippuvan hihnan, pujotin sen herran kaulaan, ja avasin pannan joka piti Oscarin tarhan ketjussa, panta tippui maahan, ja tuumasin pojalle, tule mennään kotiin. Matte vie sut kotiin ja hoitaa kuntoon.

Seuraavat hetket menivät etupihalla Oscariin tutustuessa, sitä kävelyttäessä, tarhan työntekijöiden kanssa englanniksi jutellessa. Mieleni teki mennä katsomaan toisiakin koiria, mutta en hennonnut viedä poikaani takaisin sinne, mistä olin luvannut viedä hänet pois, joten istuin oman rakkaani kanssa pihalla, katselin muita siitä näkyneitä koiria, ja suurta kissalaumaa, ja odottelin lääkäriin lähtöä.

Eläinlääkäri oli varattu klo. 14.oo. Myöhästyimme vähän, koska mukaan lähti muutama koira lisää, jotka sittemmin lähtivät mukanamme Suomeen. Lääkärissä jokainen koira tutkittiin vuorollaan. Oscarin silmät ja korvat todettiin tulehtuneiksi, ja lääkäri totesi että koira ei myöskään näe kunnolla, jotain vikaa silmissä. Hampaat olivat kuluneet, eli vanhempi herra oli kyseessä. Lääkäristä saimme lainaan kuonokopan ja sakset, että voisimme pihalla yrittää leikata herran takkuja. Mutta eihän siitä mitään tullut, iho oli niin kipeä takkujen alla, että Oscar ei antanut koskea, ei varsinaisesti rähissyt, mutta hampaat irvessä kuonokopassa pyristeli pakoon, ja yritti työntää meitä kauemmaksi, sitä selvästi sattui. Jätimme turkin ajelun sikseen, ja lähdimme takaisin kohti tarhaa. Missä tapasimme koko porukalla, ja lähdimme piakkoin kohti satamaa.

Satamassa koirat laivaan, olimme saaneet jotkut hytit missä koirat saivat rauhassa olla, eikä meidän tarvinnut olla laivalla juhlivan kansan jaloissa. Oscar kuitenkin läähätti, oli levoton, haukkui hytissä. Lisäksi muistettakoon se mellevä tuoksu mikä papparaisesta lähti, tuota hajua ei voi sanoin kuvailla. Noh, lähinnä oman huonon oloni vuoksi päätin siirtyä papparaisen kanssa käytävään, siellä ilma vähän kiersi, ja minäkin sain hengitettyä. Papparainen rauhoittui nukkumaan.

Kotiin päästyämme mietin kauan mihin tuon ukon sijoitan yöksi, vasta sunnuntaina olisi eläinlääkäri, jotta saataisiin Pappa rauhoitettua, turkki ajeltua pois, korvat ja silmät puhdistettua kunnolla. Ensin koira kylppäriin, sinne ruokaa, vettä, makuupaikka… tulos oli ”kraaps kraaps wouuu wouuuu”, eli ei onnistunut, Äijä oli tulossa tosissaan vessan oven läpi. Sitten ulos, takapihalle, sama tulos, Äijä haluisi sisälle. Viimein huokaisen vasta tapaamalleni miehelle, joka tätä koko showta oli sivusta katsellut nenäänsä pidelleen; Ehkä on parempi että sä menet kotiin, ja mä nukun tämän yön tän uuden mieheni vieressä. Noh, niinhän siinä kävi, uus mies kotiinsa nukkumaan, Oscar makkariin mun sängyn viereen, tuuletin päälle, ikkuna auki, ja unta palloon. Yöllä heräsin monta kertaa tuohon kamalaan hajuun mikä Oscarista lähti, mutta viimein oli aamu ja pääsin lähtemään eläinlääkäriin.

Lääkärissä ei meinattu uskoa silmiään (eikä neniään), kun Äijän sinne vein. Tuumasivat vain että voisimmeko odottaa ulkona. Noh, viimein tuli meidän vuoro, koira saatiin rauhoitettua, ja alettiin ajella karvaa. Haju oli tietystikin edelleen karmaiseva, lisäksi minä sain kunnian puhdistaa herran korvia, ja se ei ollutkaan mikään pikku juttu! Uskomaton määrä ”mätää”!! Ja silmissä samoin. Yäk olisi joku voinut sanoa, mutta minä olin lähinnä huolissani, kuinka saisin nämä puhdistettua kun Äijä on hereillä. Noh, karva saatiin ajeltua, jätesäkillinen irtosi ukosta takkuja. Ukkeli sai vielä kipulääkettä pistoksena ja sitten herätys…

Kotona alkoikin sitten arkeen totuttelu. Toinen koirani cockerspanieli Ella ja Oscar olivat tavanneet jo illalla, mutta Ella oli lähinnä panikoinut kun oli nähnyt mitä Matte sisälle tuo, ja paennut sänkyyni. Nyt Ella tuli varovasti ovelle vastaan, haisteli edelleen tuoksuvaa Oscaria, ja lähinnä välinpitämättömänä lähti omiin touhuihinsa.

Mukana tuolla eläinlääkärissä oli ollut hyvä ystäväni Katri, jonka kanssa tuumattiin että Oscar pestään saman tien. Ei muuta kun kuonokoppa päähän varmuuden vuoksi, koko kylppäri tyhjäksi kaikesta muusta, ja koira siinne. Yllätykseksi, Oscar ei rimpuillut, antoi pestä suuremmatkin nirhaumat mitä karvan alta oli löytynyt sitä ajellessa. Noh, tähän pesuun ei kauaa mennyt kun kyseessä oli kalju, täysin rauhallinen koira. Hyvällä mielellä Oscar kuivattiin, ja näytin sille sen oman pedin. Sinnehän se kömpi nukkumaan, lähinnä hämillään uudesta olotilasta, ja nukutuskin taisi vielä vaikuttaa.

Arki alkoi sujua varsin mallikkaasti. Oscar ja Ella eivät juuri välittäneet toisistaan. Oscar antoi minun tutkia korvat, lääkitä ne, samoin silmät.. ruokaa se ei koskaan puolustanut ärisemällä, lähinnä kun näki että olin tulossa kohti kun se oli esim. Ellan kupilla, alkoi mahdoton hotkiminen.

Oscar todettiin täysin kuuroksi, sen korvakäytävät olivat ”kasvaneet umpeen” ja alkaneet luutua jatkuvan tulehduksen vuoksi, eli sen korvat olivat olleet tulehtuneet jopa vuosia tuumasi lääkärimme. Samoin näkö oli todella heikko. Silmiä ei alettu tutkia sen syvemmin, kun lääkäri näki että harmaakaihi oli todella paha, ja ihmetteli vieläkö koira näkee.

Metsässä Oscar oli aina nenällään, kun ei nähnyt kuoppia ja oksia. Lenkit jotka sen kanssa kävimme, oli lyhyitä, lähinnä roskien vientiä. Ukko väsy nopeasti ja alkoi yskiä kävellessään tuskaisen oloisesti. Mutta sisällä kotona, se oppi käsimerkistä menemään maahan, istumaan, ja menemään pois kun sitä siltä pyysin. Ja osasihan ukko tempunkin missä se nosti molemmat etujalat ilmaan ja haukahti, selvästi sitä oli joskus joku opettanut.

Kerran luonani ollessani se ärähti minulle, kun menin ottamaan sen pois roskiksesta. Noh, jälkeenpäin mietin miten olin varmaankin säikäyttänyt sen, kuuron koiran, kun menin ja otin kyljistä kiinni… eihän se nähnyt kuka sieltä tuli. Ja varmaan on joutunut joskus puolustamaan herkkujaan mitä on löytänyt.
Sattuihan tuon sydämen valtaajan kanssa hauskoja kokemuksia paljon.
Kerran istuin tietokoneella koko illan töitä tehdessäni. Kumpaankaan koiraan en kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kunnes aloin ihmetellä kun Oscar pyytää ulos jo varmaankin neljättä kertaa sinä iltana. Aloin jo huolestua, ennen kun kesken kirjoittamisen istuessani tietokoneen ääressä havahduin ääneen, mikä tulee kun koira juo.. ”lurps lurps”, mutta ääni kuului vessasta, ei suinkaan keittiöstä missä koirien kupit oli.

Salamana ylös tuolista ja katsomaan mitä vessassa tapahtuu. Noh, herra oli varmaankin entisessä elämässään oppinut avaamaan pöntön kannen ja juomaan sieltä, niin sujuvasti se siltä kävi. Eli Oscarin pää oli vessanpöntössä, pöntön kansi nojasi sen niskaan ja sieltä se joi onnessaan raikasta vettä. Itse olin ihan silmät selälläni enkä tajunnut tehdä mitään, kun herra käveli saunaan (jota käytän varastona kun en tykkää saunoa) siellä oli avatut koiranruokasäkit, sieltähän se rouskutteli suoraan säkistä, ja taas pöntölle vähän juomaan. Viimein repesin nauramaan, räpsyttelin valoja vessassa niin että äijä havahtui touhuistaan, huomasi minut ja töpö häntä heiluen tuli luokse ihan kun sanoen.. ”vitsi sulla on magee kylppäri-baari seisovalla pöydällä”. Silloin ei voinut kun nauraa. Noh, sen jälkeen oli vessan ovi aina kiinni…

Ja ne pienet hetket kun pappa intoutui sisällä leikkimään. Pallo lensi, ja pappa perässä. Oscarin jalat menivät aivan ihmeellisesti joka nauratti minua joka kerta. Se oli kun mikäkin kakara sen kaksi minuuttia mitä jaksoi leikkiä, ennen kun alkoi jäytää jalkojaan, tai meni nukkumaan. Koskaan se ei tahtonut Ellaa leikkimään, mutta minua kylläkin. Johtuikohan siitä että Ella oli antanut sille muutamat lähdöt, ja koirat tosiaan tuskin huomioivat toisiaan.

Noh, viimeiset yhteiset päivät kuljimme eläinlääkäristä toiseen, olin jo tehnyt päätöksen että kun olin antanut papalle näin hyvän elämän lopun, en halunnut päättää sitä kärsimykseen, mieluummin päästäisin sen sateenkaarisillalle pikkuisen ennen kun on ihan pakko. Kaikki mahdolliset kokeen otettiin, koira tutkittiin perin pohjin, mutta se oireili kovaa kipua läähättämällä.
Kipulääke puri muutamaksi päiväksi kerrallaan, mutta sitten kivut palasivat, Oscar alkoi vinkua, jyrsi niveliään, yski enemmän ja enemmän.. kunnes eräänä yönä havahduin, istuin itkuisena säkkituolissa olohuoneen lattialla, sairas iso koiravanhus sylissäni kovasti läähättäen, suupielet valkoisessa vaahdossa, vinkuen, ja tein päätöksen että aamulla kaikki helpottaa.

Loppu yö meni Oscarin kanssa valvoessa, ja aamulla lääkäriin viimeiselle matkalle. Itkin koko matkan, en ollut nukkunut koko yönä, en saanut edes sanottua kunnolla nimeäni kun lääkärille pääsimme. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen, jonne lääkäri pian tuli. Juttelin Oscarille mukavia, vaikka eihän se kuullut. Kuitenkin minusta tuntuu, että kun se oli pistoksen saanut ja lääkäri jätti meidät kahdestaan, pyysin sitä käsimerkillä menemään maahan, se totteli heti, katsoi jo niin kovin harmailla silmillään kasvoihini, ihan kun olisi ymmärtänyt että tarkoitan hyvää. Tässä vaiheessa itselleni tuli pakokauhu, jos sittenkin vielä pitäisi yrittää jotain… mutta pakotin itseni ajattelemaan että näin on parasta, pappa ei saisi kärsiä enempää. Silittelin sen kuonoa, siihen oli jo kasvanut paksu kihartuva karva, kyyneleet valuivat pitkin poskia, tärisin… miten tämä voikin olla näin vaikeata vaikka tiesi jo koiraa ottaessa että joskus siitä pitää luopua. Viimein pappa nukahti, itkin.. enemmän..

Polkumme kohtasivat hetkeksi, olen onnellinen siitä. Annoin papparaiselle onnelliset viimeiset kuukaudet. Ilman kipuja, kutituksia ja nälkää. En voi olla kuin onnellinen näistä 71 päivästä jotka saimme yhdessä olla. Kuitenkin, Minulla on ikävä sinua Oscar, sinun isoa märkää ja kylmää kuonoa minkä työnsit aina kainaloon kun halauksia kaipasit. Sinun iloista töpöhäntää joka kiihtymistään kiihtyi kun näit että ollaan ulos menossa. Sinun jo harmaita silmiä, jotka katsoivat viisaasti, tietäväisesti, mutta niin vallattoman kakaramaisesti. Ikävöin sinua.. mutta kyllä me vielä joskus nähdään… Matten Papparainen!

***

18.9.2004 Oscar sai kodin Espoosta Ella-koiran kaverina

***

Oscar oli tarhalle tullessan todella huonossa kunnossa. Sen karva oli huopaantunut pahoin ja korvat ja silmät olivat tulehtuneet.